"Laurits! Saakelin poika! Ylös! Viiri selvilleen!"
Kippari Worse seisoi perällä laivamajan takana. Raitis pohjoistuuli kävi vuonon yli, ja vanha priki purjehti mukavasti sisäänpäin, pienillä purjeilla.
Virta meni ulospäin ja nosti lakkapäitä laineita sen niemen kohdalla, jossa Sandsgaardin lahti alkoi. Kääntyessään sinnepäin, "Perheen Toivo", tuo hyvä laiva, näytti hyvin menestyvän kodikkaassa vanhassa satamassa.
Mutta kippari Worse vilkkui perämiehelle: "Tuhat tulimmaista, kyllä se tietää missä ollaan, päästyämme niemen ohitse".
Sillä "Perheen Toivo" ei ollut muitten laivain laatuinen. Oli kenties laivoja, jotka köykäisemmiltä ja hienommilta näyttivät; olihan mahdollista — vaikk'ei Jaakko Worse niitä koskaan ollut nähnyt — mutta mahdotointa ei ollut että noiden uusmuotisten englantilaisten parissa oli jokunen, joka purjehti hiukan paremmin.
Mutta siihen kaikki myöntymiset päättyivät kun päättyivätkin. Vahvempaa, tukevampaa, kelvollisempaa kuin "Perheen Toivo" ei merellä liikkunut eikä koskaan tulisi merellä liikkumaan.
Sentähden aurinko niin juhlallisesti valaisi Sandsgaardin taloja, valaisi merta ja laivaveistämöä, valaisi koko tuota ystävällistä lahtea, jossa sinertävät kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan että Jaakko Worse oli vuonolla.
Mutta Sakari meriaitta-renki oli sen jo ilmoittanut.
"Oletko oikein varma asiasta?" kysyi konsuli Garman terävästi.
"Me olemme hänet observeranneet kiikarilla — herra konsuli! Se on yhtä varmaan 'Perheen Toivo', kuin minä olen syntinen ihminen Jumalan edessä. Se tulee juuri Sandsgaardin lahdelle".
Morten V. Garman nousi nojatuolistaan. Hän oli pitkä, vahva mies, tukka kutrinen ja vaalea, alahuuli esiin pistävä.
Ottaessaan hatun ja kepin, vapisi kätensä hieman; sillä "Perheen Toivo" oli ollut hyvin kauan poissa.
Ulkona konttorin etuhuoneessa seisoi kirjanpitäjä ikkunan edessä. Konsuli otti kiikarin hänen kädestänsä, katseli vuonolle päin, löi kiikarin kokoon ja sanoi: "Niin on todellakin. Jaakko Worse on luotettava mies."
Ensimmäisen kerran oli laiva näiltä paikoilta käynyt Rio de Janeirossa, ja sen uskaliaan työn Jaakko Worsen kunnianhimo oikeastaan oli aikaan saanut. Mutta kun hän oli ollut niin kauan poissa, oli konsuli heittänyt kaiken toivon "Perheen Toivosta", niinkuin monesta muustakin viime vuosina.
Nyt hän kyllä oli hyvillään, sekä laivan, että vanhan kapteni Worsen tulosta, mutta kuitenkin hänen askeleensa kuuluivat raskailta ja huolistuneilta, kulkiessansa niitä leveitä portaita myöten, jotka veivät toiseen kerrokseen.
Sillä enempi kuin yksi onnellinen matka tarvittiin huolistuneen kauppamiehen mielen rauhoittamiseksi. Sandsgaard olikin tyhjä ja autio, ei mitään nuorisoa, ei mitään seuroja, — ainoastaan vanhoja muistoja hienoista kavaljereista, kevytmielisesti puetuista naisista, jotka olivat jättäneet huoneisin tuoksun, mikä saattoi sydämen tykyttämään.
Rouva Garman'in kuoltua viime kesänä olivat kaikki seurahuoneet toisessa kerroksessa olleet lukittuina. Molemmat pojat olivat ulkomailla, Kristian Fredrik Lontoossa ja Rikkard Tukholmassa, ja konsuli Garman, joka koko elinaikanansa oli tottunut iloiseen, huolettomaan seuraelämään, tietysti ei voinut juuri iloisesti elää kahden vanhan pii'an seurassa — hänen vaimo-vainajansa sisaria, jotka nyt riitelivät hänen talonsa hoidosta.
Nähdessään hyvästä laivastansa kaiken sen viisauden, joka syntyi laivaveistämöllä ja lahden rannalla, Jaakko Worsen sydän paisui ylpeydestä. Kaikki veneet soudettiin ulospäin. Laivaväestön sukulaiset, äidit ja morsiamet heiluttivat huiviansa, itkien liikutuksesta; enin osa heistä oli jo aikoja sitten heittänyt kaiken toivon "Perheen Toivosta".
Ei mikään sukulainen vastaan-ottanut kippari Worsea; hän oli leskimies, ja hänen poikansa oli kauppakoulussa Lybekissä. Se häntä ilahutti, että saisi kertoa noille muille kippareille klubissa Rio de Janeirosta, jossa ei kukaan heistä ollut käynyt; mutta enimmin hän iloitsi kaikista niistä jutuista, joita aikoi syöttää kippari Randulfille.
Mitä Randulfin mainio matka Taganrog'iin oli Rion matkan rinnalla! Hän — Worse — ei pitäisi väliä, vaan voitelisi juttujansa oikein paksulta.
Nuorena Jaakko Worse oli ollut aika hulivili, ja vieläkin hän oli lystikäs vanha poika viidennellä kymmenennellä.
Hänen vartalonsa oli lyhyt ja tukeva, hänen kasvonsa, todellinen kipparinaama — neliskulmainen, punertava, suora ja lystikäs. Jos hänen hiuskarvansa olivat luetut, ne varmaankin tekivät sangen suuren summan; sillä ne kasvoivat niin tiheästi kuin saukon nahassa ja lisäksi aivan omituisella tavallaan.
Näytti siltä kuin myrsky joskus olisi puhaltanut hänen kiireesensä pienen spiralimuotoisen hiuspyörrön ja sitten loput hiuksista sivuille ja otsallepäin. Ja siinä järjestyksessä hänen hiuksensa nyt pysyivät järkähtämättömäsi, huolimatta kaikista myöhemmistä myrskyistä; korvien eteen oli tuuli ajanut pienet kutrit, jotka muistuttivat juoksevasta hiedasta myrskyn jälkeen.
Sillalta "rouvan vene" lykättiin vesille; kippari Worse hieroi käsiänsä, se oli erinomainen kunnian-osoitus. Mutta kun hän sitten näki konsulin itsensä astuvan veneesen, hyppäsi hän laivan kannella, kuin vallaton poika. Sillä se, että konsuli itse tuli ottamaan laivaa vastaan, oli tavatonta. Tavallisesti joku tuli konttorista, kun eivät nuoret herrat olleet kotona; silloin Kristian Fredrik, mutta varsinkin Rikkard oli vastassa jo kaukana vuonolla purjehtiakseen satamaan ja juodakseen Marsala-viiniä laiva-majassa.
Prikin kääntyessä ankkuri-paikkaa kohti, oli "rouvan vene" vielä kappaleen matkaa siitä. Mutta kippari Worse ei enää voinut malttaa mieltänsä, vaan tarttuen vanttiin, nousi hän laivan portaalle, heilutti hattuansa ja huusi niin että kuului yli koko Sandsgaardin: "Me tulemme myöhään — herra Kunseli! Mutta me tulemme varmaan!"
Konsuli Garman hymyili ja vastasi tervehdykseen, vetäen kaikessa hiljaisuudessa sormukset pois oikeasta kädestään; sillä hän tunsi varsin hyvin Jaakko Worsen käden-puserrusta kun Worse palasi matkoiltaan.
Kannella seisoi kapteni kaikella kunnioituksella ja autuaana hattu kourassa, konsulin noustessa varovasti ja kankeasti köysiportaita myöten.
"Tervetullut kotia — Jaakko Worse!"
"Kiitoksia vaan — herra kunseli!"
Konsuli antoi kätensä puserrettavaksi.
Laivan miehistö seisoi kunnioittavasti ympärillä. Kaikki olivat pestyt ja puetut — valmiit astumaan maalle, sillä sukulaisia ja ystäviä oli tulvaillut laivaan heidän lähestyessään, jotta eivät nyt ehtineet ruveta ankkurin laskemiseen ja laivan kiinnittämiseen.
Konsuli tervehti heitä ystävällisesti. Nuo päivettyneet kasvot näyttivät niin oudoilta ja reippailta täällä kotona kevätkesän viileässä ilmassa; muutamalla oli tulipunainen paita, toisella sininen merimiehen lakki, jotka olivat kotoisin tuosta merkillisestä Riosta. — Ja kaikkien hymyilevistä kasvoista huomattiin selvästi että tiesivät mitä perhanan poikia he olivat ja kuinka maltittomasti ikävöivät päästä maalle näyttämään itseänsä ja kertomaan juttujansa.
"Täällä on eräs hulivili", sanoi kippari Worse, "hän läksi merelle majapoikana; mutta me olemme tehneet hänet jungmanniksi matkalla. — Tietäkää, kunseli, siellä kuoli pari miestä Riossa — saakelin ankara ilman-ala siellä! — No Laurits! — Esille nyt!"
Viiden-, kuudentoista vuotias poika sysättiin esille joukosta, hän näytti nöyrältä ja ujolta; punaset ja pyöreät kasvonsa hohtivat kuin omena ankaran pesun perästä.
"Mikä on nimensä?" kysyi konsuli.
"Laurits Seehus", vastasi poika.
"Laurits Voldeman[1] Seehus", oikasi kapteni; ja toverit tirskahuttivat keskenänsä, sillä he nimittivät häntä Laurits Vollemandiksi.[2]
"Meillä on aina ollut syytä panna suurta arvoa kapteni Worsen suositukseen, ja, jos tämä nuorukainen aikoo astua näin kunnollisen merimiehen jälkiä" — tätä sanoessaan konsuli kumarsi kaptenille — "on kauppahuoneeni häntä palkitseva hänen ansionsa mukaan. Paitse sitä on koko laivaväki saava suhteellisen palkinnon tästä pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Kauppahuone kiittää jokaista erikseen heidän kelvollisesta ja uskollisesta työstään."
Konsuli tervehti joka haaralle ja meni majaan kaptenin seurassa.
Miehistö oli mainiolla tuulella sekä palkkion tähden että sen tavattoman tapauksen vuoksi, että laivan-omistaja itse tuli laivaan kiittämään halpoja merimiehiä.
Konsuli Garman'in tapana ei ollutkaan liikkua paljon väkensä keskuudessa. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut kova isäntä — päin vastoin; hän tervehti aina ystävällisesti, sanoi myös silloin tällöin jonkun sanan ohitse mennessään. Mutta hän oli sittenkin niin äärettömän korkea ja ylhäinen että pieninkin ystävällisyys hänen puoleltansa vastaan-otettiin kiitollisella ja ihastuksella.
Astuessansa puolen tunnin perästä jälleen veneesen, lähteäksensä maalle, hurrattiin hänelle laivasta. Konsuli nousi seisalleen veneessä ja otti hatun päästänsä. Hän oli hyvin liikutettu ja halusi kotiin konttoriinsa ja yksinäisyyteen.
Konsuli vei mukaansa maalle laivan paperit ja pussillisen hyviä Souvereign'ia.[J] Oli ollut hyvä matka; kauppahuone E. F. Garman ei ollut moneen aikaan niin hyvin onnistunut asioissaan; se oli ilahuttavaa; vaan siinä ei ollut tarpeeksi.
Niinä vuosina, joina Morten Garman isänsä kuoleman jälkeen oli koettanut saada laveat asiansa kukoistamaan, ei hänen työnsä ollut onnistunut.
Kauppahuone oli sotavuosina ja rahamuutoksen aikoina kadottanut niin paljon, että sen voimat olivat moneksi vuodeksi masentuneet, — niin, näyttipä siltä, kuin ei se koskaan enää ottaisi voimistuakseen. Asia oli nimittäin se, että tällä kauppahuoneella entisistä ajoista oli niin paljon kiinteätä omaisuutta, ett'ei ollut minkäänlaista järjellistä suhdetta sen ja vähentyneen liike-pääoman välillä; lisäksi tuli velkoja, jotka rasittivat.
Asiat eivät parantuneet; Morten V. Garman, joka oli tavattoman ky'ykäs kauppias, sai panna kaikki voimansa ja koko ahkeruutensa alttiiksi pitääkseen voimassa talon vanhaa loistoa ja arvoa.
Niin kauan kuin hän vielä oli nuori, semmoinen elämä kävi päinsä, vaan lähestyessään viidettäkymmentä vuotta, kun vaimonsa oli kuollut ja Sandsgaard oli tyhjä ja autio, rasitti se häntä kaksinkertaisesti, että kauppatoimensa, hänen ilonsa ja ylpeytensä, jota oli toivonut saattavansa suurenmoiseksi ja voimakkaaksi, jäisi kitumaan hänen jälkeensä, ilman elinvoimaa, ja kenties joutuisi rappiotilaan.
Talonpito Sandsgaard'issa oli aina ollut hyvin kallis. Vilkasluontoinen kaunis rouva Garman oli mieltynyt seuroihin, naamiohuveihin ja kaikenlaisiin huvituksiin, ja hänen miestänsä miellytti samanlainen elämä kuin häntäkin.
Vuosisadan alkupuolen vapaat aatteet ynnä hänen asemansa suuren kauppahuoneen ainoana poikana olivat saattaneet hänet harrastamaan ylellisyyttä. — Kaupungissa pilkattiin hänen turhamaisuuttansa ja oltiin harmissaan siitä.
Vaan siitä ei hän itse tietänyt mitään.
Nuoruutensa elämästä ulkomailla ja avaroilta matkoiltansa toi hän mukanaan oman ilman-alansa, jossa eli — mielipiteitä ja aatteita, jotka suuresti erosivat niistä, mitkä silloin vallitsivat tuossa pienessä yksinkertaisessa kaupungissa taloudellisen ponnistuksen ja voimakkaan hengellisen liikkeen muodossa.
Mutta Sandsgaard'issa elettiin vielä perukin eli valetukan aikakaudella. Ylpeät virkamiehet ja kaupungin upserit elpyivät taas ja löysivät vanhat tapansa jälleen Sandsgaard'in pidoissa, joissa syötiin ja juotiin kauan pitkien pöytien ääressä; joissa seura oli niin hienon hieno ja luotti niin vilpittömästi omaan hienouteensa, ett'ei keskustelun aina tarvinnut olla niin tuskallisen hienoa; joissa rohkea sana taikka käden tai jalan puserrus, mikä sattui minne sen ei olisi pitänyt sattua, taikka viuhkan-takainen kuiskaus, mikä oikeastaan oli suutelo korvalle; joissa sata pientä lankaa, liian keveitä olemaan kevytmielisiä, sitoi koko seuran hienoon loistavaan silkkiverkkoon, minkä suojassa irstaisuus näytti hienolta, sievältä, siveältä kuin minuetti.
Ja tässä elämässä konsuli Garman uiskenteli — vakavasti ja mukavasti kuin kiiltävä kala.
Istuessaan suurina seura-päivinä aamupuolella konttorissaan, lenteli hänen kynänsä paperia myöten, ja silloin hän kirjoitti parhaat kirjeensä. Hänen ajatuksensa olivat niin selvät, hänen mielensä niin terävä ja huoletoin, että pienet kuin suuretkin asiat tulivat mainituiksi oikeassa järjestyksessä, oikeassa paikassa.
Samassa kirjeessä, jossa hän tilasi laivanlastillisen kahvia, ei häneltä unohtunut tilaamatta kaksitoista tukkua lakkaa eikä kaksi korillista hollantilaisia liitu-piippuja puotiinsa. Annettuansa haaksirikkoa kärsineelle kaptenille käskyjänsä, voi hän ilman vähintäkään vaikeutta kertoa kaikki yksityiskohdat niissä uunintorvissa, joita oli nähnyt Lontoossa ja jommoisia hän tahtoi rakennettavaksi kaupungin sairashuoneesen.
Mutta suoritettuansa postin k:lo 3 aikana, — päivällis-aika hänen suurissa seuroissaan — konsuli ajoi partansa tarkasti, käytteli hajuvesiä kaikenlaisista pulloista ja purkkiloista, astui sitten ylös leveitä portaita myöten, puettuna pitkään siniseen takkiin, joka oli varustettu kiiltävillä napeilla, puhkat olkapäissä, ahtaat liivit, timanttineula röyhelössä ja harmaat hiukset kutrisina ja ikäänkuin hiukan puuderoittuna. Tapahtuipa silloin välistä että hän hyräili jotakin kevyt-mielistä ranskalaista nuottia — ajatellen nuoruutensa kepposia, asetellen kauniita sääriänsä kaikkien hienouden sääntöjen mukaan; hän toivoi että polvihousujen aikakausi vielä palajaa.
Huolimatta nuoruuden kepposista oli konsuli Garman ollut aviomiehen esikuva ajan vaatimusten mukaan; ja kun vaimonsa kuoli, hän suri häntä koko sydämestänsä sekä pystytti monta, ystävällisillä kirjoituksilla varustettua muistopatsasta vaimonsa mielipaikoille puistoon. — Rouvan kuoltua seurat lakkasivat, jotenka talon kulungit melkoisesti vähenivät; mutta sen sijaan kaksi kulunkisummaa nousi aika lailla, nimittäin nuorten herrain — varsinkin Rikkard'in.
Konsulin luonto oli ikäänkuin kahtia jakaantunut noille pojille. Rikkard oli hänen ylpeytensä ja hänen heikkoutensa. Hänen kaunis ulkomuotonsa ja kevyt mielensä oli kuin heijastus konsulin omasta nuoruudesta. Kun Rikkard otti parhaan hevosen, kauniimmat suitset sekä konsulin oman ratsuraipan, jota ei muka kukaan saanut koskea, silloin isä hiipi ikkunasta toiseen niin kauan kuin poikaa näkyi, ihastuksissaan siitä tavasta millä hän istui hevosen selässä ja kuinka hyvin kaikki hänelle soveltui.
Mutta vanhempaa poikaansa — Kristian Fredrikiä — kohtaan oli konsuli ankarampi.
Välistä hän kenties kirjoitti Rikkard'ille kun hänen tuhlaavaisuutensa meni liian pitkälle: "Voin varsin hyvin käsittää että se carrière, jonka vanhempasi suostumuksella olet valinnut, kysyy kaikenlaisia raha-menoja, jotka näyttävät turhamaisilta, vaan tarkemmin tarkasteltuina, katsoen kaikenlaisiin suhteisin ja oloihin, voivat olla, ellei välttämättömän tarpeellisia, kuitenkin yllämainittujen olojen vaatimat; mutta toiselta puolen jätän sinun ratkaistavaksi, etkö voisi saavuttaa samaa päämäärää diplomatisella elämän-urallasi paljon vähennetyillä expense'illä. Varsinkin neuvon sinua pitämään regulair'iä kirjaa raha-menoistasi; ei niin paljon siitä syystä, että minä tahtoisin tarkastaa niitä, kuin siitä syystä, että kokemus on minulle osottanut että siten parhaiten voimme tarkastaa itseämme."
Mutta kirjanpitoa Rikkard ei juuri harrastanut — vielä vähemmin säännöllistä kirjanpitoa; hän yritti silloin tällöin, mutta siitä syntyi ainoastaan lystillisiä juttuja, jotka huvittivat vanhusta ja saattoivat hänet unohtamaan rahat.
Kristian Fredrik puolestaan lähetti kuukausittain otteita kassakirjastaan aina siitä ajasta alkaen, jolloin kävi Kristianiassa koulua; ja näitä otteita konsuli tarkasti armottomasti. Jos niissä oli virheellinen sijoitus, puhumattakaan laskuvirheistä — tai joku summa, joka näytti tavattoman suurelta, sai poika kohta ankaran kirjeen siitä, kuinka peräti sopimaton huolimaton kirjanpito ja tuhlaavaisuus on kauppamiehelle.
Tuo piti Kristian Fredrik'ia pelossa ja vavistuksessa, jopa loukkasikin häntä välistä. Mutta hän olisi rauhoittunut, jos olisi nähnyt, millä mieltymyksellä konsuli luki näitä siistiä laskuja, ja kuinka huolellisesti ne sitten numeroituina laskettiin määrä-laatikkoonsa.
Paitsi sitä Kristian Fredrik nyt oli ainoa, jolle konsuli uskoi tuumansa ja toimensa; ja pitkissä kirjeissään, joita hän ainakin kerran kuukaudessa kirjoitti, selvitti hän asiansa perin pohjin vanhimmalle pojallensa. Tapahtuipa että hän kysyi pojan ajatusta toisesta tai toisesta asiasta.
Kaupungin taloudellinen edistys oli niitä seikkoja, jotka viime aikoina erittäin kummastuttivat ja arveluttivat konsuli Garman'ia.
Aivan uusia henkilöitä ilmestyi taskut täynnä rahoja; ne ostivat silliä, suolasivat omaksi edukseen ja lähettivät keväällä tuhansittain tynnyriä ulkomaille. Suurta omaisuutta ansaitsivat Haugelaiset ja kaikenlaiset allapäiset ihmiset, jotka sekoittivat raamatun lauseita kauppakirjeisinsä eivätkä aavistaneetkaan mitä kirjanpito on.
Oli semmoista liikettä ja kiirettä ja virsien veisaamista ja saarnaamista kaupungissa että vanhus Sandsgaard'issa ei voinut sitä kyllin kummeksia. Ja kaikilla noilla ihmisillä oli rahaa.
Siitä alkoi sitten taas konsulin murheelliset mietteet, mutta ne hän piti itsekseen. Ei Kristian Fredrikkään saanut tietää kuinka tukalat olot hänellä välistä oli.
"Perheen Toivo" oli nyt kiinnitetty ja koristettu lipuilla ja viireillä. Merimiehet läksivät maalle ja vieraita kävi yhtä mittaa laivassa, sekä kaupungista että Sandsgaard'ista.
Kaptenin valkoinen vene laskettiin vesille, Jaakko Worse istui perään, suurelle levitetylle lipulle, jonka kulmat ulottuivat veteen. Hänen taaksensa Laurits Voldeman asettihe istumaan ja tarttui peräsimen nuoriin; tuopa kaikki tulisi näyttämään aivan sotaveneeltä. Kuusi miestä souti pitkillä vetämisillä, kuohuttaen vettä airoillaan.
Näin kippari Worse aina oli uneksinut palaavansa Rion matkaltansa, sentähden hän olikin niin sielustansa iloinen lähestyessään kaupunkia.
Sillä eipä juolahtanutkaan hänen mieleensä soudattaa venettänsä Sandsgaardiin, kävelläkseen sieltä kaupunkiin, vaikka se tie olisi ollut suorempi. Hänen päähänsä oli pistänyt että Sandsgaard oli saari, ja vaikka ilma olisi ollut minlainen hyvänsä, hän aina soudatti itsensä sekä sinne että takaisin.
Hän näki jo että olivat nostattaneet lipun hänen makasininsa katolle torisillan varrella. Worsella oli vanha avara kauppatalo, joka täytti koko korttelin torin varrella ja päättyi suureen, viisikertaiseen meri-aittaan lahden puolella. Sillä Jaakko Worsella oli rahoja, joita oli säästänyt monta vuotta kipparina ollessaan ja ansainnut omalla kauppaliikkeellänsä.
Ollessaan kotona talvisaikana oli hän hartahin kalastaja kohta kalastus-ajan ensimmäisestä päivästä siihen asti kun se päättyi. Hän osti, myi ja suolasi omaksi hyväkseen.
E. F. Garman ei käynyt sillikauppaa; se harjoitti enimmiten välityskauppaa suolalla ja viljalla sekä pankki- ja vekseli-asioita.
Kippari Worse oli siis vuosien kuluessa tullut verraten rikkaaksi mieheksi; ja oltuansa kauan poissa — niinkuin tällä kertaa — oli hän utelias tiedustamaan mitenkä väkensä oli asioita sillä aikaa hoitanut.
Vaan ennen kaikkia hän kuitenkin halusi tavata kippari Randulfia; joka kerta kun vaan sitä ajatteli, löi hän kätensä polveen ja nauroi ääneensä.
Laivoja oli satamassa vähän, kesä kun oli, mutta siellä täällä saatiin kuitenkin lippuja esille kun Jaakko Worsen vene kulki ohitse. Silloilta ja meri-aitoista sataman molemmilta puolin tervehtivät tuttavat häntä, hän vastasi tervehdyksiin ja hymyili — ylpeänä ja mielihyvillään.
"Minnekä aiot mennä, Laurits?" kysyi hän heidän lähestyessään siltaa; sillä Laurits Seehus'in koti oli Flekkefjord'issa.
"Arvattavasti matami Torvestad'in luo; siellä olen aina ennen asunut", vastasi poika.
"Piru vieköön — sanoi Jaakko Worse, olethan nyt täysikasvuinen, poika; ethän voi jäädä asumaan tuon vanhan tekopyhän postillan luokse."
Mutta huomattuaan irvistyksiä soutomiesten kasvoissa, ymmärsi hän yskän ja huusi: "Ahaa, saakelin poika! Vai tyttöjenkö tähden sinä tahdot matami Torvestad'in luo! — ole sinä varoillasi; tiedäthän että minä sitäkin jaalaa komennan."
Se oli sukkeluus; sillä matami Torvestad asui pihanpuolella Worsen talossa.
Mutta tori-sillalla odotti kippari Worsea katkera sanoma: Randulf oli
Itämerellä sillilastilla.
"Saara! — sinun on mentävä rukoushetkeen iltapäivällä", sanoi matami
Torvestad vanhimmalle tyttärelleen.
"Menen, äiti."
"Kippari Worse on tullut kotia; minä tahdon mennä häntä tervehtimään."
"Tuo kurja mies elää arvattavasti vielä synneissään, haluamatta päästä veljesten kanssa armon-istuimen osallisuuteen. Aatteles Saara! Jos joku meistä voisi tulla välikappaleeksi Herran kädessä tuon eksyneen pelastamiseksi!"
Matami Torvestad katseli vakaasti tyttäreensä; mutta Saara, joka seisoi kyökissä pöydän ääressä pesemässä astioita päivällisen jälkeen, ei nostanut silmiänsä, jotka olivat tummat ja suuret, pitkillä ripsillä ja mustilla kulmilla varustetut. "Voit kysyä ystäviltä, eikö joku heistä tahtoisi poiketa meidän luo keskustelemaan siitä, mitä seurakunnassa on puhuttu, ja siten vahvistamaan toisiamme armon liitossa."
"Kysyn, äiti."
Matami Torvestad meni perähuoneesen, joka oli hieman pimeä, pihan perällä kun oli. Muuten se oli somasti ja kunnollisesti sisustettu, kaikki oli puhdasta ja siistiä, mutta tuntui sentään jotenkin karulta.
Matami oli Veljesseurakunnan esimiehen leski, jonka esimiehen kuoltua ei ollut jälkeistä tullut. Sillä todellisten Herrnhutien luku ei ollut suuri, eikä heidän lukunsa lisääntynytkään, koska hengellinen liike yleensä kävi Haugelaisten suuntaan.
Heidän opissaan olikin niin paljon sisällistä yhtäläisyyttä ja heidän elämässään niin paljon ulkonaista yhtäläisyyttä, sitä ne, jotka olivat herätyksen ulkopuolella, pitivät niitä niin yhtäläisinä kuin "hip" ja "hop"; tosiasia oli että nuo kaksi hengellistä suuntaa vähitellen sulivat yhteen.
Alkuansa ei eroitus ollut vähäinen yhteiseen sivistykseen katsoen Haugen ystäväin ja veljesten välillä. Hauge etsi ja löysi ensimmäiset uskovaisensa talonpoikien parista. Veljes-seurakuntaan taas kuului suuri osa rikkaita kaupunkilaisia, jotka saksalaisten esimiestensä kautta, sekä käyden Kristiansfeldt'issä ja muissa herrnhutien pesäpaikoissa saavuttivat enemmän ulkonaista ja sisällistä sivistystä.
Mutta myöhemmin, kun Hans Nilsen Haugen herätys oli kaikunut yli maan ja voittanut lukemattomat koetukset ja varsinkin Haugen pitkällisen vankeuden ja hänen kuolemansa jälkeen, kun kansan tiedoksi tuli mitä hirmuista väkivaltaa virkasääty oli harjoittanut viattomia, hurskaita ihmisiä kohtaan — silloin tämä liike sai monta uskolaista niissäkin säätyluokissa, joissa siihen saakka oli kammottu ja ylenkatsottu noita talonpoikaisia haaveksijoita ja raivijoita.
Se helpoitti yhteensulatuksen. Haugen ystävät olivatkin aina sopuisat ja kärsivälliset missä vaan tapasivat elävää kristin-uskoa. Herrnhutit eivät puolestaan olleet niin lukuisat ja voimakkaat että olisivat voineet säilyttää erityisasemansa vaikkapa olisivatkin sitä tahtoneet.
Haugelaisten uuteen kokoussaliin matami Torvestad siis lähetti tyttärensä, ja niinikään tuli hänen pieniin hengellisiin kokouksiinsa heränneitä molemmista uskonlahoista ilman erotuksetta. Itse käytti hän joitakuita sanoja ja lausetapoja, jotka muistuttivat asiantuntevia hänen pitkästä olostansa Gnadanissa, ja häntä suuresti miellytti pienten pietistillisten kirjain lukeminen, joista hän itse oli muutamia kääntänyt saksan kielestä.
Perheen-huoneesta matami Torvestad meni kutomahuoneesen, jossa palveluspiika heitteli sukkulaansa ahkerasti ja tahdikkaasti. Siinä seisoi rukkia ja kerin-jalkoja ja ikkunalla oli räätälin työtä; sillä talossa vuorottain harjoitettiin rukousta ja laulua sekä ankaraa ja hyödyllistä työtä.
"Missä on Henriette?"
"Hän meni ulos kuulustamaan miksi lippuja nostetaan satamassa."
"Oi, oi — Martha! — kuinka kauan nuori sydän sentään riippuu kiinni tämän maailman turhuuksissa! — Näytäs kuinka pitkälle olet ehtinyt."
Saara sill'aikaa jatkoi työtään, hyräillen virttä. Hänen vuoronsa oli hoitaa kyökkiä; hän ja piika pitivät sitä toimenaan vuorottain; Henriette oli vielä liian nuori.
Saara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja pulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin kalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa pitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.
Hänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka muistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja palmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.
Neiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota jokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään seuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot muodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen kauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.
Kolistellessaan kuppeja ja talrikkeja — hyräillen virttään, ei hän kuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi avattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.
Ovella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään silmänsä alas sanoen: — "Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa', josta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!"
"Kiitos Hans Nilsen!" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei voinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski sen sentähden penkille ja läksi taas pois.
Saara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; Hans
Nilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.
Sitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki sieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan tehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin pitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.
Mutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon rakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle eteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi oivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.
Nyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara kuuli selvästi; Henriette tuli, — ei epäilystäkään — reippaita, nopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten muutamia askeleita jälleen — aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on kompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.
Henriette tuli sisään — punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka hajallaan ja aloitti kiiruulla: "Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei kummempaa! Kuinka ällistyin, — jos vaan tietäisit, — tiedätkös kuka on kuilut kotia?"
"Hys — hys — Henriette", torui sisar, "entäs jos äiti tulisi ja näkisi sinut!"
Kohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta tukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan: "minä olin torilla — aivan alhaalla sillalla, — älä kerro äidille; ja silloin tuli kippari Worse soutaen, — kippari Worse on palannut Riosta, — tiesitkö sinä sen? — hänellä oli kuusi soutomiestä ja lippu, — ja perässä istui Laurits — en tuntenut häntä ennenkun hän hyppäsi maalle, — noin pitkä hän oli" — hän osoitti ilmaan — "hän näki minut, luulenpa että hän on jälessäni!"
"Ei, mutta Henriette" — aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa kokoon.
Mutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos käytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.
Saaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju luonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut koskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli ankarasti taivutettava Herran pelvossa.
Kuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus Henriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse olisi tahtonut olla yhtäläinen.
Se oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja upotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella, rukouksilla ja sanan käyttämisellä; — mutta kuitenkin — —
Vielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät kasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.
Mutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä; hän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.
"Tervetullut kotia Laurits", sanoi Saara ystävällisesti.
"Kiitoksia siitä", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi kurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea vasten.
"Tahdoitko puhua äitini kanssa?"
"Tahdoin — tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä."
"Hän on perheen-huoneessa."
Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä lapsia.
Vähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja allapäisen näköisenä.
"No — Laurits!" — sanoi Saara, "pitääkö sinun kohta lähteä?"
"Pitää" — vastasi hän rientäen ulos, "en saanutkaan".
Mutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän mielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki — ensi kerran jungmanniksi päästyänsä.
Se ajatus oli ollut hänen ilonsa matkalla: että saisi vanhan ylis-kamarinsa jälleen, saisi olla Henrietten seurassa joka päivä, lahjoittaa hänelle kaikki ne oudot kalut, mitkä hänellä oli kirstussa, hiipiä ulos soutamaan hänen kanssansa kun matami oli seurakunnassa, tai laskea mäkeä hänen kanssansa talvis-iltoina kuutamossa, — kaikki nämä loistavat toiveet, jotka olivat niin varmat, niin monta kertaa vakaantuneet pitkinä, yksinäisinä vahtituntina laivankannella — kaikki olivat rau'enneet.
Nyt ei hänellä olisi mitään iloa enää tässä maailmassa ja tuskinpa tulevassakaan.
Saaran tuli häntä sääli sydämessään. Mutta äiti astui huoneesen ja sanoi: "sinä näit Laurits'in? — Saara!"
"Näin, äiti".
"Puhuttelitko häntä?"
"En — sanoin häntä vaan tervetulleeksi".
"Luuletko että hän on herännyt?"
Saara ei tietänyt mitä vastata; mutta äiti jatkoi ankarasti: "sano sinä vaan 'en' — lapseni! Tuommoiselta ei kääntynyt katuvainen syntinen näytä. Tuomio tosin on Herran; mutta meidän on käyttäminen silmiämme ja järkeämme, jotta ei syyhyinen lammas tunkeu saastuttamaan koko laumaa".