Suomentanut ["Arbeidsfolk"] T. P. [Teuvo Pakkala]

Kivekäs, Oulu, 1884.
Oulun Uudessa kirjapainossa.

I.

Lounaalle ja yli koko vuonon oli taivas selkeänä ja heleän sinervänä. Kirkas auringonpaiste kimalteli vedenpinnalla, joka toisin paikoin väreili toisin paikoin oli tyvenenä pitkissä juovissa.

Ei ollut pysyväistä tuulta.

Väliin kävi tuulenhenki etelästä, väliin kulkeusi kuuma ilmanhehku
Kristianian laaksosta yli kaupungin, saaden aikaan vähäisen väreen
Hovedön pinnalla, ja haihtui toivottomassa kuumuudessa.

Itäisellä taivaalla oli ukkoslonka, joka nousi aina jälkeenpäivällisin ja taas laski iltasin.

Jos tuo purkautuisi, ajateltiin, vaan sitä samaa kesti koko kesäkuun ajan: aurinko nousi, tuuli pyöri sinne tänne, siirteli kuumuutta hajoittamatta sitä kumminkaan, ja ukkonen nousi, pitäen koko luontoa vapisevassa odotuksen tilassa, ja niin laskihe taas.

Kaikilla leveillä, etelää ja lounasta kohden kulkevilla kaduilla oli paljasta auringonvaloa. Varjo vetäysi aivan liki huoneitten seinuksia ja kutistui niin kapeaksi, ettei kukaan voinut kulkea sen suojassa.

Kaarle Juhanan kadulla oli mukavinta kulkea edeltäpuolisin. Aina kansakäräjä-huoneustolle saakka saapui vahingoittumatta. Vaan Gidsvoldille ja linnan luo oli aurinko koonnut päävoimansa.

Harmaasta tomusta röykkeiset lehdet riippuivat nuorista puista: pyramiidipoppelit olivat supisuoria katsellen kierosilmin varsojansa. Ihmiset hiipivät pensakolta pensakolle kuin linnut, ja linnut taas istuivat hiljaa lähellä puitten runkoja tirkistellen auringon valossa taikka rypöivät kuivettuneitten kukkapenkereitten mullassa.

Muutamia onnettomia herroja, sateenvarjo yläällä, kädessä hattu ja nenäliina, joka riippui kuin märkä riepu, könni ylös linnanmäkeä. Yliopiston kellon luona seisoi muuan kuihtunut joukko tään vuotisia ylioppilaita ja hikoili latinaa. Aivan odottamatta tuli ylioppilaskadulta pieni tuuliaispää, tempasi santapyörteen ilmaan ja hajoitti sen torille, veden piristessä vesikärryistä ikäänkuin harmaja helmikerros kadun paksulle, lämpöiselle tomulle.

Kävi silmiin katsella linnaa, joka laskettuine varjostimineen oli keskellä kaikkea auringonpaistetta. Sen edessä istui Kaarle Juhana pronssihevosen selässä; hattu hänellä oli kädessä viillyttääkseen itseään. Vaan kaupungin yli vilisi auer juurikuin palopaikalla. Savu kohousi piipuista ruskeaksi pilvilaeksi aivan matalalle, ja itätaivaalta alkoi kohota ukkoslonka, vaaleankeltaisissa, toisistaan riippuvissa kuplissa, niinkuin savu suurista kanunoista.

Suuret, lujat kivirakennukset, jotka olivat varustetut Siperian tuulia vastaan, uhoivat kuumuutta kuin uunit. Ahtailla kartanoilla, joissa piti paneutua selällensä nähdäkseen taivasta, oli kuumuus yhä suurempi. Sieltä tunkeusi kuumuus takaovien ja keittiön akkunain kautta sisään, raahausi portaita ylös ja yhtyi helteisen auringon paisteesen, joka tuli kadun puolelta, koko rakennuksen kuumettuneen sivun ja monien akkunain läpi. Ullakosta kellariin ei ollut yhtään viileätä paikkaa, paitse jääkaappia; pitkällinen kuumuus oli tarttunut kiviseiniin niin, jotta yötkin olivat kärsimättömän helteiset.

Ilma oli tukehduttavan raskas ja kaikki, mikä saattoi haista, käytti tilaisuutta oikeen löyhkätäkseen, ettei koko kaupungissa ollut yhtä oikeata suuntäyttä ilmaa saatavissa.

"Kuta pohjoisemmaksi tulee, sitä suurempi on kuumuus", sanoi Mortensen notario ja irroitti kaulustansa; hän istui paitahihasillaan ja liivi auki.

Nuori ekstra-kanslisti Hiorth, joka istui liimaamassa paperipusseja joitakuita kanslian tarpeita varten, käännähti vihastuneena. Mortensen tosiaan oli vastenmielisen näköinen, istuessaan siinä, niin leiväkäs ja hikinen kuin olikin, keltaisen kirjavassa paidassaan. Vaan eihän ekstra rohjennut lausua niin sanaakaan; hän oli vasta tullut kansliaan ja Mortensenilla oli vaikutusmahtia.

Kaikki suuren kanslia-rakennuksen akkunat olivat auki, niinikään huoneitten väliset ja käytävään vievät ovet. Notariot kävivät toistensa luona valittamassa kuumuutta, pari kolme paperia kädessä, "jos jonkun sattuisivat kohtaamaan."

Ekstrat, jotka olivat vielä tottumattomia "työhön", olivat kumarruksissaan pöytiensä ääressä kuin kuivuneet kuusen-oksat, nousivat väliin ylös ja tonkivat hartaasti papereita.

Siellä näet olikin paperia kaikkialla. Hyllyillä, pitkin seiniä oli kaatuvia kasoja, jokaisen miehen tykönä oli raskaita läjiä. Hasmajaa paperia siellä oli, oli keltaista paperia, valkoista paperia, kartuusipaperia, postipaperia, karttapaperia, uutta paperia ja ijänikuista paperia, jonka laidat olivat rämppäytyneet. Paperi oli irtaillaan arkeissa, purjenuoralla sidotuissa kääreissä tahi kasassa lattialla, tuoleilla ja pöydillä; paperia oli oikein tulvanaan, jotta niitten onnettomien, jotka siellä oleskelivat, täytyi olla varuillaan hukkumaan tai pelastumaan uimalla.

Sisempänä Mortensenin huoneen vieressä oli Örseth notarion huone. Tämä mies oli pieni, mustapartainen ja vilkasliikkeinen. Hän tuli juuri mennäksensä huoneesensa sanomalehti kädessä: "Oletteko, Mortensen, lukenut tätä? Nythän mennään aivan rajattomiin! Lukekaahan tuo kirjoitus, joka on työväen ääntöoikeudesta! Tuommoistakin voidaan kirjoittaa, painaa, julkisesti levittää! Äh, heidät pitäisi hirttää jokikinen!"

Mortensen katsahti väliäpitämättömästi sanomalehteä: "Minä luin sen aamulla — paljasta tuhmuutta, hyvä veli!"

"Tuhmuutta! Ei, Mortensen — yhä pahempaa; se on villitsemistä, valhetta, se uhkaa häiritä yhteiskuntaa! Oh, kun ajattelen", puhkesi Örseth puhumaan katkerasti myhäillen, "että he täällä kuleksivat mielittelemässä roskaväkeä, seurustelevat työmiesten kanssa kuin veljiensä, pitävät puheita kelpotyömiehistä. Juurikuin nuo päivätyöläiset olisivat ottaneet patentin tuosta ja me muut emme olisi muita kuin — kuin —"

"Tyhjäntoimittajia", jatkoi Mortensen täytteeksi.

"Niin juuri!" huudahti Örseth, "ja tahtoisinpa tietää, kukahan enin työtä tekee, tuokohan kivenhakkaaja vai joku meistä!"

Samassa tulla luikki pienonen, valkotukkainen mies huoneesen. Ei koskaan voitu tietää mistä hän tuli, sillä oven käyntiä ei ollenkaan kuulunut hänen auaistessa ja hänellä oli tapana kulkia kansliassa huopasaappaissa.

"No, Mo", sanoi Mortensen ja iski silmää ystävällisesti, "onko hän mennyt?"

"Valtioneuvos lähti ajamaan hetkisen sitten tukkukauppiaan,
Falck-Olsenin kanssa", vastasi Mo ja jatkoi hiipimistään edelleen.

Örseth notario oli jo kauan istunut taas paikoillaan viereisessä huoneessa ja ordinarit sekä ekstrat köykistyivät syvempään paperiläjiensä ääressä, pienen miehen ohikulkiessa.

Hän oli kanslian vahtimestari Antti Mo. Hänellä oli yllään pitkä ruskea takki pystykauluksineen ja valkea huivi, joka ulottui leuan alle saakka. Täänmoinen puku antoi hänelle arvokkaan puoleksi kveekarimoisen muodon; kalvakat kasvot näyttivät ystävällisiltä ja lumivalkea tukka ulottui niskaan saakka niin pitkälle, että muuan hiuskihara pistäysi takin kauluksen yli. Kun vahtimestari oli kuulumatta kadonnut muutamaan sisähuoneesen, huusi Mortensen puoliääneen: "Kuules nyt, Örseth, jos voisimme päästä myöskin virkakunnan päälliköstä, niin olisihan tuo raitistuttavaa käydä juomassa puolisko olutta 'Lähteessä' — vai?"

"Niinpä niin!" lausui ekstra ja pudotti saksensa lattialle. Mortensen silmäsi nuorta herraa kylmäkiskoisesti; vaan äkkiä juohtui hänelle mieleen, Hiorth oli muutaman läntisen amtmanin poika, seurusteli ylhäisissä seuroissa ja oli arvattavasti monistettu runsailla rahavaroilla. Mortensen vastasi siis hyvin ystävällisesti: "Nuori vesa, te kasvatte nopeasti."

Tätä ei ekstra Hiorth ymmärtänyt. Vaan kun hän oli huomannut sen kuuluvan kanslian hyvään tapaan pitää Mortensenia sukkelana miehenä, nauroi hän ihastellen ja jatkoi suuressa viattomuudessaan: "Enpä niin muuta kaipaa, tultuani tänne kansliaan, kuin vähäistä einettäni Grand hotellissa. Siellä saa aivan ihastuttavaa hiiloksella paistettua lammaskotlettia — ja tuoretta kurkkasalaatia — voi toki!" Örsethin huoneesta kuului röhkäisy ja Mortensen sanoi: "Kurkkasalaatia en maista koskaan edeltäpäivällisin; se tulee jälkeenpäin. Vaan hollantilainen paisti paistinpottuin kanssa ja paloviinan ja oluen kanssa — se vasta eine!"

"Sitä myöskin saa, ja erinomaisen hyvää, Grand hotellissa —"

"No, ei minusta saa siellä niinkään hyvää ruokaa", sanoi Mortensen huolettomasti.

"Minä vakuutan teille, että jos suotte minulle sen kunnian, että tulette eineelle sinne minun kanssani, niin takaan minä —"

Taaskin kuului ääni viereisestä huoneesta ja Mortensen vastasi:
"Kiitos, vaan Örseth ja minä oikeastaan ajattelimme —"

"Jos luulette", sanoi ekstra tuskallisesti, "herra Örsethin tekevän minulle sen kunnian, niin —"

"Hän on niin hiiden tarkka mies, vaan minä koetan", vastasi Mortensen hyväntahtoisesti, nykäsi housujaan ja meni toiseen huoneesen.

Örsethin huoneessa istui muutamassa nurkassa muuan puoli-ijäkäs olento etunojassa kirjoituspöydän ääressä. Tälle huusi Örseth, kuiskattuaan vähän Mortensenin kanssa: "Hansen! Minun pitää ehkä mennä pois vähäksi aikaa nyt edeltäpäivällisen; jos Mo kysyy, sanokaa että olen tarkastuksessa ja neuvonpidossa; kuuletteko hyvä Hansen?"

Toinen nyökkäsi vähän päätään. "Noin tylsämieliseksi on hän tullut!" sanoi Mortensen puoli-ääneen. "Oli paras aika erottaa hänet sanomalehdestä."

Mortensen puhui "Kansan ystävästä", jonka toimittaja Hansen äijä, joksi häntä sanottiin, oli äsken pakotettu luopumaan, koska hän antoi sanomalehdelle semmoisen suunnan, jonka esimiehensä katsoivat yhteiskunnalle vaaralliseksi. Nyt oli Mortensen toimittajana.

Kun Örseth jo alkoi laittautua valmiiksi, arveli Mortensen, ettei kai oikein kävisi meneminen, ennenkun näkisivät virkakunnan päällikön lähtevän edeltäpuoliskävelylleen. Vaan samassa aukesi sisähuoneen ovi ja virkakunnan päällikkö Yrjö Delphin meni ulos ja portaita alas.

Mortensen kääntyi paikallensa ja kuiskasi Hiorthille: "Sain hänet houkutelluksi —", sitten alkoi hän hyräillen pukeutua.

Ei ollut monta, jotka rohkesivat käyttäytyä niin ujostelematta kansliassa kuin Mortensen notario. Vaan ensiksikin oli tietty että Antti Kaikkivaltias, jota nimeä Mo kantoi, ja hän olivat hyviä ystävyksiä; ja sitä paitse alettiin hokea että valtioneuvos Bennechen joskus käytti "Kansan ystävää."

Senpätähden oli Mortensen notarion arvo kansliassa paljoa suurempi hänen virkaansa; ja alkoipa jäädä aivan unohduksiin, että hän oli maalla asianajajana sekaantunut hyvin harmilliseen selkkaukseen muutaman tulitikkutehtaan kanssa.

Kun Mortensen oli saanut takin keltaisenkirjavan paitansa peitoksi ja nyplityksi napit kiinni, otti kolme herraa hattunsa lähteäkseen. Vaan Mortensen kääntyi ovella takaisin ja huudahti: "Jumalan nimessä! Tuollahan ei ole ollenkaan paperia! Nuori vesa aikoo mennä kadulle ilman paperia!"

"No mitä?" sanoi ekstra valmiina nauramaan saatuaan vähintäkään vihiä
Mortensenin sukkeluudesta.

"Ettekö näe?" sanoi Örseth; ja nyt vasta huomasi Hiorth, että molemmilla toisilla herroilla oli kullakin paperitukku kainalossa.

"Mutta — tuota — mitä minä otan?" kysyi hän neuvotonna ja katseli paperikasaansa.

"Auta minua hyvä isä!" huusi Mortensen ja katseli kattoon; hän kysyy, mitä hän ottaisi. Juurikuin ei kaikenlainen paperi kelpaisi kainaloon kadulla käydessään.

Vihdoin alkoi asia vähän selvitä ekstralle; hänkin vuorostaan laittoi samanlaisen kääreen kuin toisetkin ja kolmikannassa siitä sitten hiipivät portaita alas.

Vaan portilla tuli muuan pitkä pojan loikero työvaatteissa ja juosten heitä vastaan.

"Herra toimittaja!" sanoi hän Mortensenille pyyhkiessään hikiä puuvillaisella vyölinällään, "meidän pitäisi saada kenraali Robertsin muotokuva."

"Tehkää kokoparta mr Gladstonelle", vastasi toimittaja arvelematta.

"Vaan Gladstone on kaljupää", vastasi piirtäjä.

"No pankaa sille Stanleyhattu", vastasi Mortensen tyynesti.

Nuorukainen hyvästeli ja juoksi yli kadun, ekstra nauroi ihmeissään.

"No tuostahan helposti pääsitte, herra toimittaja!" sanoi hän, lyöden Mortensenia olkapäälle, jota hän nyt jo uskalsi tehdä — hänhän oli kestitsiä — "vaan tiedättekö minkä näköinen kenraali Roberts on?"

"En vähääkään", vastasi Mortensen.

"Vaan otaksutaanpa, että kenraalilla ei olekaan partaa — tahi että hänellä on esim. ainoastaan viikset kuin minulla?"

"No, siinä tapauksessa on kenraali ajanut partansa sen jälkeen kuin meidän kuva otettiin, sehän on päivän selvää!"

"Nyt pitää meidän erkauntua", sanoi Örseth. "Te, Mortensen, voitte mennä tuota katua —" Samassa päästi Mortensen oikein synkän kirouksen, molemmat toiset herrat kääntyivät takaisin ja suoraan heitä kohti tuli virkakunnan päällikkö Delphin, astellen pönäkkänä ja tyvenenä, kasvot vähän häijyssä hymyssä.

"Nyt näette tässä näytöksen", mutisi Örseth.

Ekstrakanslisti Hiorth vapisi peloissaan. Kaikki kolme tervehtivät hyvin hätäytyneinä; Yrjö Delphin nosti kättään huolettomasti ja näytti aikovan mennä ohitse ilman mitään. Vaan äkkiä pysähtyi hän Mortensenin eteen ja kysäsi erinomaisen ystävällisesti: "Teillä, herra Mortensen, on kai parikin tulitikkua yli tarpeen?"

Mortensen kyyristyi ja etsi tulitikkuja; vaan virkakunnan päällikkö sytytti sikarinsa hyvin huolellisesti, kiitti ja jatkoi sitten matkaansa.

"Siitähän hyvästi pääsimme", sanoi ekstrakanslisti Hiorth viattomuudessaan.

"Enpä tiedä sitäkään!" sanoi Örseth katsellen häijymäisellä syrjäsilmällä Mortensenia.

"Lemmon pöyliö!" kuiskasi toimittaja.

"Falck-Olsenille kerrottiin tässä sunnuntaina, että virkakunnan päällikkö nimitettäisiin kamariherraksi mitä pikimmin", sanoi Hiorth hyvillään siitä että sai sopivassa tilaisuudessa mainita jonkun ylhäisistä seuralaisistaan.

Ei ollut aikaa pohtimaan tätä uutista: Kolme herraa erkausi Örsethin neuvon mukaan kokoutuakseen Grand hotellin luona — Rosenkrantzin puolella.

Aurinko paahti täydellä terällään; väkeä oli paljon kapean varjosuikaleen suojassa, joka nyt lankesi kadunvierelle, että kolme herraa kukin kadullaan huolimatta kuumuudesta kulkivat ihko auringon paisteessa. He tervehtivät pikaisesti tuttaviaan pysähtymättä. heillä oli kiire, sen nyt näki ja suuret paperitukut tekivät paljon asiaa.

Sillä aikaa kuumuus edeltäpuolisen kiihtyi kiihtymistään kansliassa, jossa Hansen äijä istui yksinään molemmissa huoneissa ja nyökkyi paperikasainsa ääressä.

II.

Nimismiehen talossa oli käräjät.

Talojen läpi kulkevan maantien vierusta oli täynnä kääsejä, istuinkärryjä ja tavallisia kärryjä; ja aivan nimismiehen oven edessä olivat troskat, joilla amtmani, kihlakunnantuomari ja vouti olivat tulleet kaupungista.

"Herrasvaunujen" ympärillä seisoivat kaikki pienet pojat ja töllistelivät siinä toinen toisensa takana, pienimmät etunenässä, kaikilla kädet taskuissa. Aikaihmiset olivat hajautuneet huoneitten välistölle, tielle ja nimismiehen akkunoiden ulkopuolelle; vaimoväkeä ei näkynyt. Aikaiset töllistelivät hieman vähemmän kuin pienet, vaan kaikilla olivat kädet taskuissa.

Muutamat olivat joukossa ja puhelivat; menivät kaksitellen huoneitten takustoille puhelemaan salaisuuksia, toiset taas seisoskelivat toimettomina pitkin kilpimuuria ja katselivat merelle.

Vaan siellä täällä näki pingoittavan levottomuuden ahdistavan naaman — henkilöitä, jotka olivat tulleet pitkien matkojen päästä kuulemaan kuinka "jutun" kävi.

Siellä seisoi pieni tihrusilmäinen mies, joka oli kaukaa Heiekylästä; hän oli ajanut yön yhtenään päästäkseen käräjille hyvissä ajoin. Muuan hevoshuijari oli puijannut häneltä voikkokopukan. Toista vuotta sitten oli hän käynyt kaupungissa asianajajan Boyesenin luona pannakseen "jutun" alkuun ja monta kirkasta killinkiä oli kulunut haasteesen ja vieraille miehille; sillä aikaa kuleksi hevoshuijari ja voikko ympäri maailmaa, tiesi missä.

Vaan täksi päivää oli asianajaja luvannut hänelle päätöksen "jutusta." Nyt saisi hän tuomion hevoshuijarille, saisi takaisin kalliit killinkinsä — ja ehkä voikkonsakin.

Kunhan vain saisi asianajaja Boyesenin käsiinsä. Koko edeltäpuolisen oli tihrusilmä tähystellyt nimismiehen talon luona, vaan hän ei ollut nähnyt asianajajaansa.

Väkeä kulki ulos ja sisälle puhellakseen amtmanin kanssa, maksaakseen veroa voudille tahi kyselläkseen kihlakunnan tuomarilta asiaa tai toista. Edeltäpuolinen kului ja päivällistunti lähestyi. Talonpojat hajausivat rakennusten välistöihin, ottivat eväänsä esille ja söivät, seisoen merelle päin kääntyneinä tahi istuen rivissä maantien risteyksessä. Silloin tällöin näyttäytyi joku notario ovella ja huusi nimen. Siinä käänsi jokainen sitten päätään ja toistivat nimen, kunnes asianomainen löytyi jostakin sopesta ja lähestyi epäröiden, jolla aikaa kirjuri kävi kärsimättömäksi ja tuuli pörrytti hänen sileäksi kammattua tukkansa ja puhalsi sen hänen silmilleen.

Suurella kivellä lähellä kivimuuria istui muuan mies vähän matkaa toisista. Hän oli ottanut lakin päästään ja tuijotti ajatuksissaan merelle. Hän oli roteva, tavattoman suuri mies, hartiot kumarassa siitä kun hän kaivoi maata ja asui matalassa huoneessa. Kasvot olivat karkeat ja piirteet jyrkät, tukka ja tuuhea parta olivat kiherät, takkuiset ja tulipunaiset. Hän oli villin näköinen, vaan toista ilmoitti suuret, siniset silmänsä.

Lähimmäisestä joukosta tuli muuan mies hänen luoksensa ja tervehti:
"Hyvää päivää Njaedel! kiitos viimeisistä!"

Njaedel käänsi vähän päätään ja vastasi tervehdykseen.

"Olipa hyvä että tapasin sinut tänään", sanoi edellinen, "niin voimme vähän puhella kaislarannasta ja kuulla ehkä mitä muut ihmiset ajattelevat asiasta."

"Minä vähät välitän muista ihmisistä", vastasi Njaedel, "ja jos sinäkin, Sören, olisit antanut muitten ihmisten olla rauhassa, niin enpä olisi minäkään täällä käräjillä pilkattavaksi ja häväistäväksi."

"Me emme saa nureksia sitä, että meidän pahat työmme tulevat ilmi, kun ne nostavat pahennusta seurakunnassa —"

"Pahennusta! Jos jokainen pitäisi huolen itsestään, niin eipä olisi mitään pahennusta."

"Välttämätöintä on pahennuksen olemassa oio, vaan voi sitä ihmistä —"

Njaedel nousi seisoalleen pitkää pituuttansa ja keskeytti äkkiä: "Mitä aioit sanoa kaislarannasta?"

Sören Börevig oli pitkä, etukumara mies, tukka keltainen ja suonikkeinen, kulmakarvat valkeat. Kun hän puhui, katsoi hän sivulle ja hieroskeli käsiään.

"Sinä kaivat, Njaedel, suuren ojan merelle päin."

"Niin teenkin."

"Tulee sievä kulku kaislarantaan."

"Minä ajan suuria peltojani pitkin."

"Hyvin ymmärrän", sanoi Sören ja katseli tielle, "vaan et suinkaan sinä olisi siitä hyvilläsi, jos muut ajaisivat tilustesi läpi?"

"Koettakootpahan vain."

"Niin, mutta — näes, Njaedel — miten minä pääsen kaislarantaan, kun sinä kaivat tuon ojan? Oletko sitä ajatellut?"

"Sinä! Sinun Sören, ei tarvitse päästäkään sinne, sillä sinulla ei ole siellä mitään tekemistä."

"Hm hm hm", naurahteli Sören, "sinä olet suuripuheinen, Njaedel."

"Kylläpähän puheeni vastaan."

"Enkö ole tuonut kaisloja niin kauan kuin olen ollut Börevigin talossa?"

"Kyllä kai oletkin", vastasi Njaedel tyynesti, "vaan ajattelen että olet paljon tehnyt, joka olisi ollut parempi jättää tekemättä."

"Luulet ehkä että käy laatuun sulkea vanhat, muokatut tiet?" kysyi
Sören sävyisästi, "vai luuletko, Njaedel?"

"Minulla on kauppakirjani ja se on oikea ja täysin voipa kauppakirja, sillä olen ostanut kirkolle kuuluvan tilan ja maksan verot Kristiansandin piispalle. Vaan sanallakaan ei ole siinä mainittu siitä, että Börevigiläisillä olisi lupa laittaa tiensä minun tiluksieni läpi; niinpä hyvin arvelen voivani kaivaa ojia missä vain itse tahdon."

Lausuttuansa tämän alkoi Njaedel käydä taloa kohti.

"Niin, mutta kaisla — kaisla —" väitti Sören Börevig ja hieroi käsiään yhä kovemmasti.

"Malmi on vuoressa, kaislat meressä; kun sinulla ei ole vuorta, niin ei sinulla ole malmia, kun sinulla ei ole merenrantaa, ei sinulla ole kaisloja. Arvelen että sinun pitäisi saada päähäsi tämä, Sören, joka olet ihmeen viisas."

"Niin, mutta — niin mutta" — alkoi Sören taaskin, "meidän tulee jakaa
Jumalan lahjat, Njaedel, me olemme kaikki veljiä —"

"En tahdo olla sinun veljenäsi, Sören Börevig, kahdesta sadasta kaislakuormasta", vastasi Njaedel ja katseli toista.

"No niin, Njaedel, sittehän saamme mennä oikeuteen", sanoi Sören lauhkeasti, "minä käyn asianajaja Toften puheilla nyt kun hän on täällä."

"Niin, tee sinä Sören vaan niin, minulla on kauppakirjani minulla", vastasi Njaedel ja jatkoi kulkuaan. —

Keskellä tietä, huoneuksien välistöllä oli kokounut väkijoukko muutamain kääsien ympärille, jotka olivat vasta tulleet. Mies, joka nousi vaunuista, oli pieni ja paksu, kasvonsa punaiset, partansa harmaja, lakinreuhka päässä.

"Onko täällä ketään", kysyi hän joukolta, "joka tietää mikä on se kanalja, jonka tieosa on Börevigin portin luota Svartmyreen asti? Minua haluttaisi sanella sille hyvälle herralle muutamia totuuden sanoja."

Ei kukaan tiennyt. Vaan muuan vanha mies vastasi: "Niin, sinä olette luotsivanhin oikeassa, huonompaa tieosaa ei ole koko rannikolla."

"Tieosaa!" puhkesi luotsivanhin puhumaan. "Niin totta kuin tässä seison, se ei ole mikään tie, onhan vaan suurikivinen räme, katsokaahan minkä näköisiä olemme!" ja hän osoitti itseänsä, hevosta ja kääsejä; kaikki olivat harmaankirjavat loasta.

"Teidän pitäisi, luotsivanhin, valittaa nimismiehelle —" sanoi joku.

"Niin, jos se hyväisi mitään", sanoi luotsivanhin ja kynsi päätään karvalakin alta.

Samassa havahti hän Batnemon Njaedelin, joka seisoi kappaleen matkan päässä ja katseli häntä. Luotsivanhin iski hänelle silmää.

Muuan luotsi, joka oli kartanolla, otti hänen hevosensa ja luotsivanhin lähestyi Njaedelia ja kuiskasi: "Hän on kaikella kunnialla laivassa?"

"Saiko hän hyvän paikan laivassa?" kysyi Njaedel.

"Erinomaisen — aivan kuin jossakin Amerikan laivassa, vaikka se oli ainoastaan toisen luokan paikka. Huomenillalla on hän Kristianiassa."

"Sepä oli tyhmää että hän saapuu sinne iltamana; kunhan vaan löytäisi
Antin!"

"Kuulehan nyt, Njaedel! Olen sinun kustannuksellasi lähettänyt veljellesi sähkösanoman, että hän tulisi vastaan ottamaan Kristinaa satamassa."

"No taivaan käpy, kuin olet kekseliäs, luotsivanhus!" sanoi Njaedel.
"Tuliko kalliiksikin?"

"Maksoipa se yhden kruunun, ei päälle eikä vaille."

"Etkö voinut saada helpommalla?"

"En, kun on määrätty taksa, näet sen."

"No niin, kaikessa tapauksessa se oli hyvin tehty", sanoi Njaedel ja kaivoi kruunun taskustaan, "ja kiitos suuri!"

"Ei kestä kiittää. Oletko jo ollut oikeudessa, Njaedel?"

"En, sanovat että vasta jälkeen päivällisen tutkitaan minun asiani."

"Onko sinulla eväitä!"

"Ei ole, eipä ollut kotona ketään, joka olisi laittanut jotain minulle ruuaksi", vastasi Njaedel lyhyesti.

"Hm, se on totta", mutisi luotsivanhus, "tule, käykäämme Topias luotsin luo, niin saamme sieltä vähän säkkimme täytteeksi"

Rahvas väistyi syrjään ja tervehti luotsivanhinta, vaan kukaan ei ollut näkevinäänkään kookasta Njaedelia, joka kulki jälessä. —

Oli pilvinen ilma. Kaukana merellä kohousi musta pilviseinä ja meri oli harmaja ja täplikäs pienistä valkeista pilkuista.

Kova lounastuuli puhalteli, ja huuhtoi rannalla suuria, pyöreitä kiviä vellova hyrsky, venytellen perässään pitkiä, limaisia kaislasuikaleita. Rannasta kohosi lyhyt mäki kohti taloja, jotka olivat aivan lähekkäin.

Rakennusten välillä oli ahtaita likaisia teitä, tunkioita ja kaikenmoista siivottomuutta; taikkoja, ruostuneita aurankynsiä, rattaanpuoliskoja ja laivoista kaikenmoista hylkyromua, jota meri oli vuoden kuluessa tuonut rannalle. Vaan asuinhuoneitten edustalla oli useinkin vähäinen siistitty kokouspaikka, jonne kansaa kerääntyi, istui kuistin rappusille tahi tahkokivelle seinän vierustalle.

Vaikka oltiin keskellä isoa kesäpäivää, oli kuitenkin kaikki ikäänkuin pimeän ja synkän puhuvaa. Harmajat pilvenmöhkäleet kulkivat matalalle, myöskin meri oli harmaja. Ja punasenruskeat, tervatut rakennukset, jotka valkeine akkunakehineen, varjostimineen ja kukka-astioineen saattoivat näyttää niin herttaiselta auringonpaisteessa, olivat pimeät ja synkeät tuossa surkastuttavassa ilmassa, eikä nimismiehenkään valkeaksi maalattu talo näyttänyt kuin sangen ikävältä.

Talonpoikain tiheät joukot sopivat tähän tilaisuuteen hyvin. Kaikki nuo paksut, mustansiniset sarkanutut, villapaidat ja villaliivit lisäsivät sitä raskautta, joka vallitsi kaikkialla. Ei ollut mitään tointa väkijoukoissa; mikä ajelehti minnekin; tervehdittiin mutisemalla, katsomatta toisiaan; ojennettiin suuria käsiä, joita kohtasivat toiset, ilman mitään käden pusertamista, sormet suorassa, kuten tapana on. Ei kuulunut siellä huudonääntä, ei kovaan lausuttua sanaa, saati sitten naurua; kaikkialla oli haju, jonka sarka saa, kun se painetaan berliinisinisellä.

Yhden aikana lopetettiin edeltäpuolistoimitukset, ja kun käräjäsalia puhdistettiin puolispöytää varten, kuleskelivat virkamiehet ja asianajajat ulkona edestakaisin, polttivat tupakkaa ja keskustelivat.

Tuo ja tää rohkea talonpoika tarttui johonkin asianajajaan; pienen tihrusilmämiehen oli mahdoton löytää asianajajaansa. Vaan amtmani Hiorth, joka oli alhainen mies, kuleksi ympäriinsä väkijoukossa ja otti huomioonsa kutka tervehtivät häntä.

Silloin tällöin kuin hän luuli tuntevansa jonkun naaman, pysähtyi hän ja lausui muutamia lohdutuksen sanoja; kätensä piti hän selkänsä takana nutun liepeen alla päästäkseen kättelemisistä.

Samassa nimismies renkineen kuletti vangin poikki kartanon. Varmuuden vuoksi oli hän kytketty kahleisin, sillä nimismiehen koppiin ei ollut luottamista ja sitä paitse oli se vartiasta mukavinta.

"Tunteeko kukaan teistä tuota miestä?" kysyi amtmani.

"Kyllä, herra amtmani, hän on Krydsvigistä kotoisin", vastasi luotsivanhin, joka samassa tuli muutamasta huoneesta.

"Hyvää päivää, herra luotsivanhin Seehus!" sanoi amtmani ja katsoi kannattavan tarjota hänelle paria sormia oikeasta kädestään. "Te siis tunnette vankia? Varkaus luultavasti?"

"Niin, se raukkahan se on, hän murtausi maakauppiaan puotiin, josta varasti jauhosäkin ja kannullisen siirappia."

"On se surkeaa", sanoi amtmani Hiorth ankarasti ja katseli yli väkijoukon, "kun nuo varkaudet lisääntyvät lisääntymistään. Ne näkyvät olevan likeisessä yhteydessä useitten muitten huonojen vaikutuksien kanssa, joitten alaiseksi meidän kansamme on tätä nykyä valitettavasti joutunut. Onko mies köyhä? — suuriko perheensä? — montako lasta?"

"Monta ja pientä kuin Njoan kumpeleet", vastasi luotsivanhin.

"Kumpeleet?" kysyi amtmani ja katsahti taaksensa.

Asianajaja Tofte, joka aina pysyttelihe amtmanin läheisyydessä ollakseen palvelukseksi, sanoi mielinkielisesti hymyillen: "Suokaa anteeksi, herra amtmani, kumpeleet ovat muutamanlaisia pottukakkuja."

"Ahaa — pottukroketteja!" mutisi amtmani alhaisesti ja jatkoi kulkuaan väkijoukossa.

Ihmiset katselivat toisiaan, joku nauraa virnisti kun amtmani käänsi selkänsä. Luotisivanhinta ylimalkaan ihmeteltiin isosti suoran käytöksensä vuoksi ylhäisiä kohtaan; hän oli siinä välissä, ei varsin talonpoikainen eikä varsin herrasmieskään.

Lauri Voldeman Seehus oli muutaman Flekkefjordin patajuopon tullivahtimiehen poika. Nuorena ollessaan oli hän kulkenut merellä, vaan vanhemmuuten osti hän pienen osan Krydsvigin-maata, rakensi talon, josta hän taisi milloin tahansa nähdä merelle ja nimitettiin sittemmin luotsivanhimmaksi.

Seehus saattoi olla tuossa kuudenkymmenen korvissa. Hän oli poikamiehiä, puoleksi merimies, puoleksi talonpoika. Esimiehensä eivät suosineet häntä juuri ylenmääräisesti. Pitipä Hiorth amtmani häntä vaarallisena henkilönäkin, koska hän, vaikka virkaportaalla oli, vaan hiukkasen erosi tavallisesta talonpojasta, jonka kautta kansan isiltä peritty virkasäädyn kunnioittaminen helposti saattoi vähetä.

Seehus piti vaarin virastaan ja nautti talonpoikain totista kunnioitusta, jotta oltiin kun oltiinkin hänen kanssaan pääsemättömissä. Ei hän itse lainkaan tiennyt, että olisi jotain kysymyksessä hänen vioistaan. Tuon vapaan puheenmuodon oli hän saanut mereltä, ja kun amtmani kunnioitti häntä ainoastaan kahdella sormella ja kylmällä katseella, arveli Seehus viattomassa ihastuksessaan, että amtmani Hiorth oli kuitenkin niin lemmon oiva mies.

Luotsivanhimman lähimmäisenä naapurina oli Batnemon Njaedel. Hän oli oikeastaan muukalainen rannikolla. Hän oli muutamasta tunturitalosta kaukana sydänmaassa.

Vaan sittemmin oli hänen maallaan monena vuonna tapahtunut kallionvierimiä, niin sattui muuanna kevännäkin kallionvierimä ja teki työnsä niin tarkkaan, että Njaedel jäi paitasillaan seisomaan vuoren huipulle, talon ja kaiken, mitä siinä oli, rymistessä alas. Raunioista löydettiin aamulla vaimonsa ja kaksi lasta kuolleina, vaan vanhin tytär oli hengissä.

Silloin näki Njaedel hänellä olevan pahan jättää kotitalonsa. Hän myi minkä hävitys oli säästänyt ja muutti merenrannikolle.

Njaedel ei muuttanut nimeään uuden talonsa mukaan, mikä on tapana. Hän oli ostanut osan samaa taloa, josta luotsivanhimmallakin oli muuan osa; Krydsvig oli iso rälssitilus, joka oli kuulunut Kristiansandin piispalle. Njaedel oli tuonut muassaan halunsa yksinäisyyteen, senpätähden hän valitsi vesiperäisimmät tasangot rannalla, joihin kuului suuri hedelmätön hiekka-aavikkokin.

Njaedel eleskeli vuosikausia yksinään piikansa ja Kristina tyttärensä kanssa, viljeli maataan ja keräili kipeneen arkkunsa pohjalle. Ainoa, jonka kanssa hän seurusteli, oli luotsivanhin, joka oli antautunut tuon hyväluontoisen jättiläisen ja hänen oivan, hilpeäluontoisen tyttärensä pariin.

Kansa muutoin ei pitänyt Njaedelista, hän kun näet oli vieras. Sitä paitse oli tässä suuressa, rotevassa ja pörrötukkaisessa miehessä jotakin vastenmielistä. Kun hän seisoi kaivamassa ojaa alhaiseen märkään maahansa, oli hän kuin ilkeä noita, joka kohosi maan sisästä. Hänen pörrötukkainen päänsä — hän oli aina avopäin, paitse kun hänen piti olla oikein pyhävaatteissa — piirsi pilviä, kun ajettiin maantietä hänen ohitsensa. Ja kaikki oudot pysäyttivät hevosensa ja kysyivät kyytipojalta mikä olento tuo oli.

Vaan Njaedel ei huomannut mitään työtä tehdessään. Hän oli semmoinen, joka näyttää taistelevan työnsä kanssa. Hammasta purren ja kulmat käppyrässä rohjusti hän siinä lapiollansa ja kangellansa, riisti ja raasti ja raatoi, jotta maa savusi hänen ympärillään; ja kun hän tapasi jonkun uppiniskaisen kiven, joka ei tahtonut kääntyä, kävi hän sen kimppuun jättiläisvoimillaan möristen kuni ärsytetty karhu.

Vaan kun tuli ruoan aika tahi pimeä, nousi hän ylös ojastaan ja kapisteli ryvettyneitä puukenkiään. Hän löi rautakankensa maahan ja katseli ympärilleen, mitä hän oli saanut aikaan. Ja jos hän mielestään oli tehnyt työnsä oivallisesti, veteli hän kouralla tukkaansa, että se nousi aivan pystyyn, ja hymyili hyvillään itselleen.

Kotona naisväen seurassa oli hän lakea kuin lammas; hän kyyristi niskaansa ja liikkui varovasti, ikäänkuin olisi ollut peloissaan, että tuvan katto kohoaisi paikoiltaan, jos hän oikaiseisi kookkaat jäsenensä.

Käräjäherrain aterioidessa nimismiehen luona, rupesi satamaan. Pilvitaivas laskeusi yhä alemma, ja satoi tihjästi ja tasaisesti, kuten on tavallista, kun sade näyttää rupeavan pitkälliseksi.

Muutamat kömpivät huoneisin ja katosten alle, vaan useimmat jäivät ulos ja antoivat sataa. Silloin tällöin kumartuivat he, jotta vesipisarat tippuivat hatun laiteilta, vaan muutoin olivat he niin tottuneet märkänä oloon, etteivät siitä paljoa piitanneet; sade tunkeusi saran läpi ja tippui takin helmasta vaaleansinisinä nappina.

Odottava kansa ei ollut ollenkaan tyytymättömänä; sillä kaikki tiesivät, että on se käräjä-atria jotakin, jolla pitää olla aikansa.

III.

Amtmani istui ensimäisenä pöydän päässä, kihlakunnantuomari hänen oikealla, vouti vasemmalla puolen. Sitten seurasivat asianajajat ikänsä jälkeen, sitten herrat valtuutetut esimiestensä arvon mukaan, sitten kirjurit saman säännön mukaan ja lopuksi muutamia talonpoikia, kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja pari muuta kutsuttua. Nimismies istui viimeisenä toisessa pöydän päässä.

"Kyllä sen näkee, että nimismiehellä on kaupungissa vaimo, joka osaa keittää", sanoi vanha asianajaja Kahrs ja lopsautti kielellään, "ei ole kuin oli ennen muinaisina aikoina, kun meidän piti syödä mähkiä pytystä viskurokkaa, jossa oli siirappia ja kaneelia."

Tämän lausui hän puoliääneen voudille, sillä oli menossa vasta ensimäinen ruokalaji, se oli kalaputinkia hummerin kanssa, ja keskustelua johti amtmani melkein yksinänsä.

Punanen viini oli hyvin muikeaa ja yhtä väkevää. Sitä paitse oli siellä iloöljyä ja olutta, jotta mielet pian ylenivät. Vaan amtmanipa huomasi asettaa iloisuutta, ja oli hyvin juhlallista atrian alku.

Siinä kuiskailtiin naapureilleen eikä muutoin puhuttu kuin vastatessa amtmanille. Hänellä oli tavallisesti tapana sanoa sananen kullekin, erittäinkin läsnäoleville talonpojille hän oli ystävällinen; hänestä oli omantunnonasia näyttäytyä alhaiselta ja kansalliselta.

Paistia syödessä hän tavallisesti esitti kuninkaan maljan, ja sen jälkeen hän halulla piti pari lyhyttä puhetta, kuinka aina sopi. Tänään hän kääntyi kihlakunnantuomarin valtuutetun, kandidaati Alfred Bennechenin puoleen, joka piakkoin aikoi matkustaa.

"Kun te nyt, herra kandidaati Bennechen", niin puhui amtmani, "jätätte tämän vaikutuspiirin, johon te olette uhranneet parin parhaimman nuoruutenne vuoden työt, on astuaksenne tärkeämpään — ehkä vaivaloisempaan, mutta varmaankin paljoa lupaavampaan toimeen, tahdomme lausua teille jäähyväiset ja kiitokset siltä ajalta, jonka te olette työskennelleet meidän kansamme. Vaan vaikka kohta te eroattekin meistä, olemme kumminkin edeskinpäin yhteistyöntekijöitä. Enhän tehne sopimattomasti ilmoittaessani tälle seuralle, että teidän on tarkoituksenanne mennä johonkin hallituksen kansliaan — arvattavasti siihen jossa isänne on."

Alfred Bennechen kumarsi kohteliaasti.

teemme työtä