www.eevamarialisko.com
© 2014 Eeva-Maria Lisko
Kannen kuva: Pasi Lantiainen
Ensimmäinen painos
ISBN 978-952-318-057-4
Kustantaja: BoD – Books on Demand, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa
Novellikokoelman tarinat ovat paloja parin viimeisen vuoden päivistä, pohdintoja naisen elämästä, häivähdyksiä ihmisistä, jotka ovat istuneet kanssani kahvilassa samaan aikaan huomaamatta minua. Erillisten kertomusten kasvamiseen kokonaiseksi kirjaksi ovat myötävaikuttaneet useat ihmiset, joiden yllättynyt, ilahtunut ja liikuttunut myötäeläminen on ollut äärimmäisen tärkeää.
Lämmin kiitos puolisolleni Kimmolle rakkaudesta ja tuesta ja kaikista niistä hassuista päähän pistoista, jotka toinen toisensa jälkeen kasvavat toteutuskelpoisiksi suunnitelmiksi. Kiitos lapsuudenystävälleni Pialle rohkaisevista lounaskeskusteluista uskaltamisen suhteen. Kiitos Tallipihan Kahvilan Susannalle, Café Europan Tiialle, Kahvila Runon Hennalle ja Pirkolle sekä Sinisen Huvilan Päiville ja Lassille. Myös työkaverini - Miki, Janne ja Juulia erityisesti - ansaitsevat kiitoksen kaikista niistä hetkistä, jotka ovat johdattaneet minua menneestä tähän päivään.
Omistuskirjoitus kirjassa olkoon kaikille, jotka rakastavat lukemista ja kahviloissa istumista yhtä paljon kuin minä itse.
Tampereella 28.7.2014
Eeva-Maria
- ”Mitähän minä tänään tekisin?”, Linda mietti ääneen nostaessaan korkeaan lasiin kiiltävällä espressokoneella tekemänsä höyryävän tuplalatten aamupalapöytäänsä.
Pitkävartinen siro lusikka kalahti lasinpohjaan päästäen kumean, pehmeän äänen tavallisen lusikan tavallisen kilahduksen sijasta. Kunnolla vaahdotettu maito teki tehtävänsä, vaimensi äänet, pehmensi ne, teki kahvihetkestä astetta arvokkaamman.
Linda avasi valkoisen kannettavan tietokoneensa ja naputteli tunnussanansa yhteisöpalvelun kirjautumissivulle.
- ”Jotain hauskaa, jotain erilaista…”, Linda jatkoi pohdintaansa tämän päivän tekemisestä, venytteli laiskasti ja sipaisi sitten ohuen kerroksen voita paahtimesta ulos rullaantuneen leipänsä päälle odotellessaan sivuston aukeamista.
Oikeanlaisesta leivänpaahtimesta leivät kulkivat paahtimen lävitse hiljalleen kuljettimen mukana rullaten, niitä ei puristettu vastusten väliin paahtumaan vaan niiden annettiin vapaasti lämmetä ilman ahdistusta ja säikäyttäviä pompahduksia. Rauhallisuus, stressittömyys ja kokonaisvaltaisen paahtumisen vapaus kuulemma vaikuttivat olennaisesti valmiin leivän makuun, vaikka Linda ei tunnustanutkaan kenellekään ettei ollut huomannut maussa mitään muutosta entiseen verrattuna. Mutta pakkohan sen silti oli vaikuttaa, kiiltävän metallinen kuljetinpaahdin oli maksanut aika paljon enemmän verrattuna ihan tavalliseen leivänpaahtimeen. Se oli tekninen laite, näytti asfalttityökoneen pienoismallilta kaikkine kahvoineen ja säätönuppeineen. Leivän paahtamisen täytyi olla tiedettä.
- ”Hmm…”, Linda mietti ääneen selaten yhteisöpalvelun etusivua alaspäin: - ”Mitä se yks tyyppi olikaan tehnyt viime viikolla? Se oli kokeillut jotain uutta juttua…”.
Linda kumartui lähemmäksi läppäriään ja tutki sen ruutua kiinnostuneena. Hän haukkasi ison palan rapsahtavasta paahtoleivästä ja hörppäsi paksulla maitovaahdolla kuorrutettua kahvia lasistaan, mahdollisimman naisellisesti tietenkin koettaen välttää valkoisten viiksien syntymistä ylähuulensa reunaan. Koskaan ei voinut tietää kuka olisi näkemässä, ei, vaikka olisikin aamupalalla omassa kodissaan.
- ”Joku uusi juttu se oli… Mutta oliko se jotain uutta tekemistä vai jotain uutta ruokaa?”, Linda jatkoi ääneen puhumistaan sivua edestakaisin selatessaan: - ”Sillä oli joku hassu nimi, tonka-jotain… Pitäisi googlata se. Tonka… Tonka… Mitä hiivattia se nyt oli?”.
Linda kurtisti kulmiaan ja manasi ääneen nuoleskellessaan paahtoleivän päälle sulaneesta voista kiilteleviä sormiaan samalla kun kuumeisesti naputti tietokonettaan. Linda puhui yksikseen, hän puhui yksikseen paljon, oli tottunut siihen miehen ollessa suurimman osan ajasta matkoilla. Iso asunto tuntui autiolta ja kolkolta jos ei siellä puhunut ääneen. Valkoiset seinät suurine tauluineen olivat kaukana toisistaan, avarasta huoneesta seuraavaan oli pitkä matka yksin ollessa. Ruokailusalin seinään tapetoitu kuohahtaen aukeavan samppanjapullon jättikokoinen kupliva kuva näytti vähän hassulta kaikkina muina viikonpäivinä paitsi lauantaina. Mutta lauantaita varten se oli suunniteltu, kaikkia niitä lauantaita, kun mies olisi kotona ja he olisivat seurueensa kanssa syömässä ennen juhlimaan lähtöään. Kilistelisivät kuohuviinilasejaan ja nauraisivat, pitäisivät hauskaa yhdessä. Samppanja oli muodikasta, se olisi muodikasta aina.
Linda istui suuren valkoisen keittiönpöydän ääressä nyt kuitenkin yksin. Hänellä oli edessään linjakas ja raikkaan näköinen läppäri, herkullinen kullanruskea paahtoleipä ja huumaavan tuoksuinen kahvi. Jos muita ihmisiä ei laskettu, mitä muuta hän olisi voinut elämäänsä toivoa? Ei oikeastaan yhtään mitään, hänellä oli kaikki. Paitsi ne muut ihmiset. Kahvi korkeassa lasissa näytti tyylikkäältä hänen aamupalapöydässään, ihan joka tyttö ei saanut nauttia sellaista kahvia kotonaan. Joka tytöllä ei ollut kallista konetta, jolla sitä tehtiin, mutta hänelläpä oli. Hän ei ollutkaan joka tyttö. Linda kurkotti puhelimensa pöydän toiselta puolelta ja nappasi kuvan kahvilasistaan, lähetti sen sitten yhteisöpalvelusivulleen. Vapaapäivän aamukahvihetki, hän nimesi kuvan, klikkasi jaa –nappia ja jäi odottamaan kuvan alle ilmestyviä ihailevia kommentteja. Hän ei ollut joka tyttö, hänellä oli yli 600 kaveria sivullaan ja nyt oli lauantai.
- ”Tonka… tonka… tonka…”, Linda mumisi kuin itämaista mantraa koettaessaan löytää hakukoneen avulla sen jonkun kokeileman uuden jutun.
Hänen oli keksittävä itselleen hauskaa tekemistä, sillä tänään todellakin oli lauantai eikä lauantaina voinut makoilla kotona yksin. Ulkona paistoi aurinko, aamu lupaili iloista keväistä päivää ja sellaisina päivinä trendikkäät ihmiset tekivät jotain kivaa yhdessä yhtä trendikkäiden ystäviensä kanssa. Hänen miehensä oli kuitenkin matkoillaan eikä kukaan ollut kutsunut häntä mihinkään. Siis vielä. Mutta onneksi oli vasta aikainen aamu. Kun hän löytäisi sen uuden jutun jota joku oli joskus jossain testannut, hän kutsuisi jonkun ystävistään mukaan kokeilemaan sitä hänen kanssaan.
- ”Mitä helvettiä!”, Linda puuskahti saadessaan näytölleen Tonka -sanalla etsityn hakukoneen tuloksen: - ”Amerikkalainen lelufirma?”.
Todellakaan se uusi ja mielenkiintoinen juttu ei ollut liittynyt millään tavalla lapsiin tai leluihin, se oli ollut jotain Kaukoitään liittyvää, jotain kulturellimpaa, nousevaa aurinkoa, uutta trendiruokaa ehkä.
- ”Tämän täytyy olla vitsi”, Linda tokaisi vihaisena itselleen, jätti mystisen Tonkan etsimisen sikseen ja palasi yhteisöpalvelusivuilleen katsomaan olisiko hänen kahvikuvansa kerännyt jo kommentteja.
Juotuaan kahvinsa loppuun, Linda aloitti vapaapäiväänsä valmistautumisen. Hän viivytteli aamusuihkussa, nautti lämpimän veden virtaamisesta paljaalla ihollaan ja odotti sitä hetkeä kun saisi kääriä puhtaan ja tuoksuvan vartalonsa oven vieressä roikkuvaan paksuun valkoiseen kylpytakkiin, sellaiseen, joita oli vain hienoimmissa hotelleissa. Hänen miehensä oli tuonut sen hänelle kerran tuliaisena matkaltaan, siinä luki Hilton Paris. Linda oli ensin ollut pettynyt pehmeään pakettiin, ei hän turhaa ollut niin montaa kertaa muistuttanut miestään siitä miten paljon hän piti aidosta samppanjasta, merkkituoksuista ja niistä voiteista, joita sai ostaa ainoastaan lentokenttien tax free -myymälöistä. Voiteita ja samppanjaa ei joka tytöllä ollut, mutta toisaalta, eipä ollut joka tytöllä Paris Hiltonin kylpytakkiakaan, ja siksi hän oli alkanut pitää siitä. Sitä paitsi, home spat olivat nyt muodikkaita, siksi hänkin oli halunnut hieman kylpylätunnelmaa omaan kylpyhuoneeseensa ja saanut sitä valkoisten pyyhkeiden ja tuon kylpytakin ansiosta.
- ”Suihkun jälkeen istun sohvalle tv-ohjelmien pariin, meikkaan siinä sisustus- ja ruokaohjelmia katsoessani ja valitsen sitten ne vaatteet, jotka tänään puen päälleni”, Linda mietti ääneen hieroessaan pehmeän kermaista kylpysaippuaa muhkealla pesusienellä iholleen.
Suunnitelma selvä siis, niin hän tekisi.
Suljettuaan suihkun, Linda kuuli puhelimensa soivan keittiön pöydällä. Kylpyhuoneesta keittiöön oli pitkä matka, Linda ehätti juuri ja juuri vastaamaan.
- ”Hei Linda, täällä Anni!”, kuului puhelimesta.
Hetkisen Linda joutui miettimään kuka ihmeen Anni tuo soittaja oikein oli, mutta se valkeni nopeasti tämän jatkaessa asiassaan pidemmälle:
- ”Ne babyshowerit, jotka oli tarkoitus pitää ensi viikolla, ne pitäisi siirtää täksi illaksi. Hennan maha on alkanut liikehtiä”.
Henna oli Lindan miehen työkaverin vaimo, ei kovin läheinen siis, mutta Henna ja mies odottivat ensimmäistä lastaan ja ystävät olivat päättäneet järjestää Hennalle yllätyksenä vauvakutsut. Sellaiset olivat nyt muotia. Anni oli Hennan ystävä, kutsujen järjestäjä.
- ”Tälle illalle?”, Linda kysyi katsahtaen kelloa: - ”Ehtiiköhän pastasalaattini maustua siihen mennessä, kun vasta tunnin päästä pääsen ylipäätään kauppaan!”, hän huolehti.
Anni linjalla ei vastannut mitään, mutta yksinpuheluun tottuneena Linda jatkoi pohdintaansa:
- ”En ole kyllä ollenkaan varma saako niitä parhaita juustoja kauppahallista näin lyhyellä varoitusajalla, ainakaan sitä valkosipulista ei varmaan saa, se on nykyisin aika harvinaista”.
Anni-henkilö puhelimen toisessa päässä ei kuitenkaan ollut erityisesti juttutuulella.
- ”Kello 19 Hennalle tänään, etköhän sä pärjää juustoinesi ja salaatteinesi”, Anni tokaisi ja lopetti puhelun lyhyeen. Koko juhlat uhkasivat mennä mönkään ja hänellä oli soittokierros vasta alussa, aikaa ei ollut tuhlattavissa tällaisiin mitättömiin salaattiongelmiin.
Linda tuijotti keittiön seinälle ripustettua jättimäistä kelloa vielä tovin puhelun lopettamisen jälkeen.
- ”Nopea meikki ja vain yksi sisustusohjelma. Kauppa, salaatti ja sitten kauppahalli. Vaatteet illaksi, uusi nopea suihku. Uusi meikki, iltameikki tällä kertaa, se veisi vähän enemmän aikaa kuin tämä aamuinen kevyt ja nopea”, Linda luetteli ääneen käytettävissä olevia tunteja ja minuutteja laskiessaan.
Hän ehtisi kyllä, jos alkaisi toimia heti. Linda ei tuntenut Annia, eikä oikeastaan Hennaakaan muuta kuin miehensä kautta, muita kutsuttuja hän ei ollut koskaan edes nähnyt. Mutta hän haluaisi tehdä hyvän vaikutuksen ja siksi hänen oli toimittava ripeästi, jotta kaikki olisi ajoissa valmiina iltaa varten. Linda kiitti itseään siitä, että lahjan hän oli ostanut jo valmiiksi kuluneella viikolla, sellaisen söpön pörröisen beige-valkoisen haalarin, jonka hupussa oli pienen karhun korvat. Se oli maksanut melkein kahdeksankymmentä euroa merkkiliikkeessä, mutta ei ilman kunnon lahjaa olisi voinut kutsuille mennä, oli lahjansaaja sitten tuttu tai ei. Kello kävi, joten Linda aloitti aikataulutetun suunnitelmansa toteuttamisen.
Lähikaupassa oli yllättävän hyvä valikoima, Linda löysi pienen kulmakaupan hyllystä niin peston, aurinkokuivatut tomaatit kuin vuohenjuustonkin. Ja kun herkkukaupasta aikaisemmin ostetun putkilopastan keitti oikein, ei salaatti voinut epäonnistua. Kutsuilla hän voisi kertoa kaikkien ainesten olleen herkkukaupasta, jos joku kysyisi reseptiä salaatille. Lähikauppaa ei tarvitsisi mainita, kukaan ei pystynyt maistamaan sisällöstä sitä mitä purkin päällä tai hintalapussa oli lukenut. Halpa hinta ei onneksi ollut tunnistettava mauste. Sitä paitsi kauppahallikeikan lasku olikin sitten sen mukainen, että sillä olisi helposti nauttinut kokonaisen illallisen kahdelle hengelle vähän paremmassakin ravintolassa, joten kenelläkään tuskin tulisi edes mieleen että joku ainesosa saattoi olla lähikaupan halpamerkkiä.
Linda halusi tarjota mahdollisille uusille ystävilleen vain parasta, silloin ei rahanmenoa mietitty. Neljää eri juustoa, kolmea eri keksiä, kahta hedelmää ja yksi viini, joka sopi niille kaikille. Tämän laskukaavan hän oli oppinut omalta äidiltään jo kauan sitten, se kuului hyvän emännän ehdottomaan perusetikettiin.
- ”Neljä, kolme, kaksi, yksi”, Linda tarkisti kotona kun kaikki ostokset oli tehty, kaapissa oli sangollinen salaattia ja pöydällä kassillinen juustoja lisukkeineen. Viinipulloja hän oli varalta ottanut kuusi kun ei ihan tarkkaan tiennyt montako ihmistä oli vauvajuhliin oli kutsuttu.
Kellon käydessä jo puolta neljää oli Lindan aika aloittaa valmistautuminen iltaan. Vaikka hän tilaisi taksin etukäteen valmiiksi, kuluisi hänellä yli puolituntia kotoa Hennalle pääsemiseen. Kaikkien näiden ruokien kanssa hänen pitäisi olla paikalla hyvissä ajoin.
- ”Vaatteet, vaatteet, vaatteet…”, Linda mietti ääneen: - ”Mitä ihmettä minä laitan päälle?”.
Oli vasta varhainen kevät, valkoinen olisi liian kesäistä vielä, musta taas liian synkkää vauvakutsuille ja amerikkalaishenkiset hempeät pastellisävyt eivät olleet koskaan olleet hänen juttunsa. Kuuden eri sovituksen jälkeen Linda löysi ylleen täydellisen vaaleanruskean tunikan ja siihen täydellisesti sopivat tummanruskeakuvioiset legginsit. Saappaat ja neuletakki. Vai korkokengät ja neule? Valinta riippuisi olennaisesti siitä pidettäisiinkö Hennan kotona kenkiä jalassa juhliessa vai ei, mutta sitä hän ei tähän hätään saisi tietää. Oli vain luotettava omaan vaistoon ja valittava sen perusteella. Jos kyse olisikin ollut vain pelkistä kengistä, ne voisi valita ihan viimeiseksi, mutta kun silmämeikin tummuus riippui siitä oliko kengät pitkävai lyhytvartiset, oli päätös tehtävä heti. Saappaiden kanssa saattoi väriä käyttää enemmän kuin sirojen avokkaiden, mutta kummat hän laittaisi, saappaat vai avokkaat? Saappaat vai avokkaat, Linda puntaroi. Vai ottaisiko hän avokkaat sisäkengiksi ja kulkisi ulkona saappaissa?
Viittä vaille kuusi Linda oli miltei valmis, lämpörullilla tehdyistä kiharoista koottu kuohkea kampaus oli viimeistä lakkasuihkausta myöten viimeistelty.
- ”Taksin tilaus, käsilaukun pakkaus, ruoat”, Linda laskeskeli ääneen tarkastaessaan peilikuvaansa.
Hän näytti muodikkaalta, uudet ihmiset pitäisivät hänestä varmasti.
Puhelin soi keittiön pöydällä, oli soinut jo muutaman kerran niin että Linda joutui ottamaan juoksuaskeleita ehtiäkseen vastaamaan. Soittaja oli sama Anni, joka aamulla siirrätti Hennan vauvakutsut ensi viikosta tähän iltaan.
- ”Hei Linda, täällä Anni!”, kuului puhelimesta edelliskerran tapaan hyvin lakonisesti: - ”Ne babyshowerit, jotka oli tarkoitus pitää tänä iltana, ne pitäisi nyt perua. Hennan mahan sisältö on päättänyt tulla ulos”.
Linda tuijotti puhelintaan mykistyneenä.
- ”Perua?”, hänen suustaan pääsi ohuena kuiskauksena: - ”Mitä minä sitten tänään teen?”.
- ”No voi luoja, etköhän sä pärjää juustoinesi ja salaatteinesi”, Anni tokaisi ja lopetti puhelun lyhyeen.
Annilla oli vielä monta samanlaista puhelua tehtävänä, ei hänellä ollut aikaa tuollaisten mitättömien ongelmien ratkaisemiseen. Lamaantunut Linda istuutui pastasalaattisangon kanssa olohuoneensa sohvalle ja tuijotti koko seinänkokoisen samppanjapullon kuvaa ruokasalin taustalla. Kaikki ystävät olivat jo sopineet menonsa tälle illalle, hän oli ainoa, jolla ei yhtäkkiä ollutkaan ohjelmassa yhtään mitään. Ei kuohuviiniä, ei mitään. Tonka-jutun selvittäminen oli kuivunut kokoon jälkien johtaessa amerikkalaiseen lelutehtaaseen, etuajassa syntyvä lapsi oli pilannut hänen lauantai-iltansa ja kaiken lisäksi hänen paras ystävänsä oli liian raskaana lentääkseen mihinkään niin, että Lindan itse itselleen kehittämä kevätperinne pidennetyn viikonlopun ulkomaan matkasta uhkasi sekin jäädä tänä vuonna toteutumatta.
Hän oli ehtinyt hehkuttaa babyshowereita jo yhteisöpalvelussa, joten pettymys oli nyt nieltävä yksin. Kenellekään hän ei paljastaisi asioiden saamaa noloa käännettä ja sitä, että hänellä ei yhtäkkiä ollutkaan mitään tekemistä. Hän, yksin lauantai-iltana. Kotona. Yksin. Mitä hemmettiä hän tekisi näiden valtavien tarjoilumääriensä kanssa? Jos hän söisi koko salaatin ja kaikki juustot yksin, edes maailman tehokkainkaan personal trainer ei enää pelastaisi häntä.
Ilta oli pimennyt ikkunoiden takana, läppärin ruudulta sinisenä hohtava valo valaisi olohuoneen Lindan ympärillä hänen rullatessa yhteisöpalvelun etusivua ylös ja alas, edestakaisin.
- ”Lasten kanssa kotona, lasten kanssa mummilassa, lasten kanssa yökylässä, lapset nukkuu leikkipuistopäivän jälkeen. Lasten kanssa elokuvissa, lasten kanssa lauantaisaunassa, lapsenvahtina siellä sun täällä. Lapsi, lapsi, lapsi, lapsi, LAPSI!”, Linda luki ääneen volyymiaan nostaen ja polki molemmilla jaloillaan lattiaa viimeisten sanojensa tehostamiseksi.
Miksi hän ei aikaisemmin ollut huomannut, että kaikilla muilla oli lapsia! Lapset olivat vieneet pääroolin tässä näytelmässä, hänet oli syrjäytetty, bilettäminen oli poissa muodista. Yhtäkkiä hän oli se, joka istui kotona yksin. Aivan yksin, muilla oli lapset kotona seuranaan. Suurimpana osana ajasta Linda ei kaivannut miestään kotiin maailmalta muuta kuin ehkä tuliaisten takia välillä, mutta nyt täällä olisi miehelle käyttöä: hän tarvitsi miehen kotiin lapsentekokaveriksi, eihän hän ilman miestä saisi itselleen lasta aikaiseksi. Ja lapsen hän nyt tarvitsi, kaikilla muilla kun oli sellainen jo. Sitten kun hänelläkin olisi lapsi, hänen ei tarvitsisi olla yksin. Hän saisi kutsuja hiihtoretkille ja hampurilaisravintoloihin. Hän olisi taas in sitten kun hänelläkin olisi lapsi.
Niin se olisi. Linda käveli lennokkain askelin kylpyhuoneeseen, poimi peilikaapin hyllyltä ehkäisypilleripakettinsa ja napsutteli pienet pyöreät tabletit alustastaan yksitellen vessanpönttöön. Hän veti vessan ja katsoi miten hänen uuden suunnitelmansa esteet kiemurtelivat helminauhana viemäriverkoston syövereihin. Sitten Linda purki juhlakampauksensa ja pesi meikkinsä pois, vaihtoi tarkkaan valitut näyttäytymisvaatteensa mukaviin kotikuteisiin ja hymyili tyytyväisenä. Raskaana olleessaan nainen sai haluta mitä kummallisimpia asioita ja syödä hyvällä omatunnolla ihan mitä vain. Ja koska hän oli nyt päättänyt tulla raskaaksi ja saada lapsen, sai hän syödä koko pastasalaatin ja vaikka kaikki ne ihanat juustot, jos mieli kerran niin teki. Viiniäkin hän sai juoda, kun hän ei kuitenkaan aivanaivan oikeasti ollut vielä raskaana. Mutta lapsi hänen oli nyt tehtävä, sillä se oli muodikasta ja hän oli muodikas ihminen. Tämä unelma saattoi maksaa enemmän kuin mihin hänellä oli varaa, mutta se ajatus kävi vain häivähdyksenä Lindan mielessä hänen suunnitellessaan tulevia yhteisöpalvelupäivityksiään:
- ”Kaksi viivaa testipuikossa. Odottamisen onnea. Äitiysvaatteiden muotikesä. Me and my baby”, Linda hykerteli ääneen kietoessaan kätensä pastasalaattisangon ympärille ja hautautui onnellisena sohvatyynyjen väliin.
Novelli on julkaistu Uudistuneen Reginan nettisivuilla (reginalehti.fi) maaliskuun 2013 Tähtinovellina.
Koko kevään toimitusjohtaja Kananen piti innostuneita palopuheita siitä, miten hyvin firmalla menee. Kuukausi kuukauden perään hän saarnasi miten erinomaisia ME olemme, miten ME olemme selviytyneet siitä missä niin monet muut ovat kaatuneet. ME olimme ylittäneet suon, ME menestyimme, ME olimme parhaita. Kananen puristi kätensä nyrkkiin puhuessaan ja muistutti miten kovia ME olimme. Kilpailu markkinoilla oli kovaa, se oli armottoman kovaa, mutta ME olimme kovempia. ME pärjäsimme, pärjäisimme vielä vähän paremmin, kun kaikki antaisivat vähän lisää itsestään, vielä vähän enemmän, 110 vähintään jokainen. Meidän piti kestää. Ja ME kestimme, ME kestimme mitä vain.
Kananen toisti itseään, oli puheissaan niin ennalta arvattava, että jotkut työntekijöistä olivat tehneet hevonpaskabingolaudan firman kuukausikokouksia varten. Laudan pieniin ruutuihin oli kirjoitettu Kanasen lempihokemia kuten: ”Tämän suon yli mennään niin että heilahtaa”, ”Pallo on nyt sinulla”, ”Sinä otat kopin tästä”, ”Puristat vielä vähän kovemmin”, ”Lumihangessa on jalkaa nostettava korkeammalle” ja sitten tuo ”110 vähintään”. Kananen puhui aina sinulle, henkilökohtaisesti juuri sinulle. Missä vain asiassa saattoi hänen mielestään antaa itsestään vähintään 110.
- ”Jos hengittäminen alkaa maksaa, ME pidätämme hengitystämme”, Kananen pauhasi ja valoi uskoa yhteiseen tekemiseen menestyvän firman ME-hengessä.
Kun joku pelaajista sai viisi vierekkäistä, kulmittaista tai allekkaista hokemaa oikein, oli se viinipullon arvoinen suoritus. Kanasella itsellään ei ollut hajuakaan bingon olemassa olosta.
Juoskaa, juoskaa, 110 vähintään! Neljään vuoteen ei firmassa ollut muuta tehtykään kuin juostu. Vielä ei ollut tullut sellaista aikaa, että vähemmän kuin 110 olisi riittänyt, neljään vuoteen ei kukaan ollut sanonut, että nyt saisi hengittää taas. Jos aiemmin sata oli ollut täydet, oltiin neljännen vuoden jälkeen jo pahasti ylinopeuden puolella.
Aina satakymmenen enemmän, satakymmenen edellisen sadankymmenen päälle. Kun kertoimet laski yhteen, 146 kilometriä tunnissa satasen rajoituksella tarkoitti tuntuvia sakkoja ja automaattista ajokortin menetystä. Tuossa nopeudessa päin betoniseinää ajaminen olisi kenelle tahansa turmiollista. Vauhdissa kärsi jo tarkkuus, siinä kärsi ammattimaisuus ja moraalikin, mutta Kananen halusi vain lisää, vielä vähän lisää. Tuloksia, parempia tuloksia! Vielä vähän enemmän, jokaiselta. Yhdessä, enemmän, kaikilta lisää Kanaselle. Puhuessaan Kananen puristi kätensä nyrkkiin ja tiristi näin kuvainnollisesti työntekijöistään ulos viimeisetkin pisarat.
Firma osti kilpailijan, osti toisen ja kolmannenkin vielä aivan eri toimialalta. ME olimme voittamattomista, ME kasvoimme, ME laajenimme. ME olimme tulevaisuus. Päätä huimaavassa tahdissa kenelläkään ei ollut aikaa ajatella järkevästi, oli pakko suorittaa, saada aikaiseksi vielä vaan enemmän, keinolla millä hyvänsä vaikka sitten kaikki rimat alittaen. ME olimme nopeita, ME olimme tehokkaita, ei asiakkaatkaan siinä vauhdissa pieniä virheitä huomaisi. Uusille osakkaille tilattiin uudet kiiltävät autot, niitä pesetettiin kaksi kertaa viikossa, vähintään. Kuori oli kunnossa, Kananen kampasi harvenevat hiuksensa taaksepäin ja antoi taikinaisen naamansa loistaa kelmeän valkoisena ilman otsatukan sille suomaa suojaa. Hän osti uuden vaaleansinisen paidan, piti näyttää hyvältä, herättää luottamusta, olihan hän mies ajanhermolla. Suuret paksusankaiset silmälasitkin hän hankki, ne pukisivat häntä varmasti. Sellaiset piti olla, sillä niistä tunnisti menestyjän.
Ilmoitus YT-neuvotteluiden aloittamisesta tuli täytenä yllätyksenä koko henkilökunnalle. Tavallisen perjantain tavallisena iltapäivänä lähetetty sähköpostiviesti jähmetti kaiken liikkeen paikoilleen. Juokseminen loppui. Ihmiset lamaantuivat, tuijottivat näyttöruutujaan ja sitten toisiaan epäuskoisina tietämättä mitä tästä kaikesta piti ajatella. Koko kevään oli Kananen toistellut sitä miten hyvin ME menestyimme ja miten hyvin ME olimme pärjänneet. Uudet autot rivissä firman pihalla loistivat kilpaa auringon kanssa. Mitä tämä sitten oli? Me emme olisikaan enää ME, emme ainakaan me kaikki. Miten tällainen saattoi olla mahdollista? Eiväthän menestyjät joutuneet neuvottelemaan, eivät lomauttamaan tai irtisanomaan, eivät menestyjät tanssineet huojuvalla nuoralla. Menestysjoukkueessa soutavilla ei pitänyt olla mitään syytä pelkoon täydelliseksi hiotun pikaveneen uppoamisesta. Tämän täytyi olla pilaa.
Kassavirta on ollut negatiivinen jo pitkään, Kananen oli kirjoittanut sähköpostiviestissään. Yrityksen tulevaisuuden turvaamiseksi tehdyt investoinnit ovat syöneet toiminnan pyörittämiseen käytettävissä olevaa reaalituloa odottamattoman paljon. Laskevan talouden taantumassa kotiutuneet kaupat ovat olleet pienempiä kuin vielä vuosi sitten, eivätkä tällaisenaan ole riittäviä kohonneiden kiinteiden kustannusten kattamiseen. Globaali markkinatilanne pakottaa meidät äärimmäisiin ratkaisuihin. Olemme halunneet ajatella positiivisesti, mutta nyt meidän on otettava realiteetit huomioon. Muuttuvissa kustannuksissa ei säästöjä saada tarpeeksi aikaan tarpeeksi lyhyessä ajassa. Valitettavasti.
Meidät. Meidän. Me. Me tiesimme jo, ettei YT-neuvotteluissa ollut mitään yhteistä tai yhteisöllistä, YT-neuvotteluissa ei ollut mehenkeä ja sitä Kanasenkaan oli turha yrittää niihin puhaltaa. YT-neuvottelut olivat henkiinjäämistaistelu, jokaisen piti tehdä se, mitä tehtävissä oli oman nahkansa pelastamiseksi. Piti juosta kovemmin kuin muut, piti juosta ja huutaa samalla kovaan ääneen, näyttää kaikille kuinka kiireinen ja tärkeä oli. Piti tehdä pitkää päivää ja voivotella valtavan työtaakkansa alla niin että näytti tarpeelliselta.
Päivät kuluivat tuskastuttavan hitaasti, ihmiset kyräilivät toisiaan kulmiensa alta tässä omituisessa teatterissa. Kaksi viikkoa neuvotteluita - nyt ei saanut kahvitella, ei syödä lounasta eikä laiskotella minuuttiakaan. Ei saanut nukkua kunnolla, ei tulla töihin enää tavalliseen aikaan, nyt piti paiskia töitä hartiavoimin, niin paljon kuin ikinä vain jaksoi. Piti näyttää johtajille, piti näyttää koko maailmalle! Jutteleminen oli kiellettyä. Korkokenkien kopina oli kiellettyä, musiikki oli kiellettyä. Hyräily ja viheltely erityisesti olivat kiellettyjä. Naurua ei enää kuulunut mistään, iloinen puheensorina avokonttorissa oli lakannut. Kuoleman kylmä viitta oli laskettu työyhteisön ylle.
- ”YT:t”, ihmiset supattivat hiljaa ja peloissaan: - ”YT:t”.
Ne vaanivat nurkissa, kurkistelivat käännettyjen selkien takana kuin entisaikojen ajattarat tai pimeiden metsien maahiset, joilla huonosti käyttäytyneitä lapsia oli peloteltu. Jos ei pitänyt varaansa ja herkesi hetkeksikään tekemästä muuta kuin työtä, ne tarrasivat kyntensä kaulukseen ja kiskaisivat mukaansa.
Kanasta ei enää näkynyt firman käytävillä, hänen huoneensa ovi pysyi kiinni. Kananen ei pitänyt palopuheitaan, ei kohottanut kättään ja paasannut. Kananen lymyili. Pysyi poissa, ilmoitti yhteistoimintaneuvotteluiden etenemisestä ja käytettävissä olevien vaihtoehtojen vähyydestä sähköpostilla. Kananen valitteli asiaa etänä ja kirjallisesti, oli pahoillaan vallitsevasta tilanteesta vain massapostitusviestin vastaanottajien näyttöruuduilla. Kanasen taikinanaamaa ei sähköpostiviesteistä voinut nähdä, kukaan ei voinut tietää kuinka tosissaan tai ei-tosissaan se oli. Ihmisten postilaatikkoihin kolahtaneen yrityslehden maireasti hymyilevä kansikuva Kanasesta työyhteisönsä hyvinvoinnista välittävänä johtajana oli tilanteen huomioon ottaen irvokas.
Kevään vauhdikkaiden ja nousujohteisten tapahtumien jälkeen tämä kaikki tuntui vitsiltä, pahasti pieleen menneeltä mauttomalta pilalta. Mutta hevonpaskabingolauta oli haudattu, Kanasen viesteissä ei ollut mitään huvittavaa, vaikka samat fraasit toistuivat niissä kerta toisensa jälkeen ja kerta toisensa jälkeen viestien sisältö oli täyttä sontaa niitä lukeville. Nyt ei ollut aikaa vitsailla, oli juostava, annettava 110 vähintään, mieluiten 220.
Ensimmäisestä varoituksesta tasan kahden viikon kuluttua irtisanottiin kymmenesosa henkilökunnasta taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten. Betoniseinä tuli eteen ja ilmoituksen saaneet törmäsivät siihen täydestä vauhdista. Kukaan ei ollut ehtinyt varautua törmäykseen, oli ollut liian kiire juosta, liian kiire kyräillä toisten tekemisiä ja pelata itseään pelastuvien puolelle. Pyörät oli pidetty pyörimässä, pelko oli piiskannut ihmiset entistä yltiöpäisempiin suorituksiin ja nyt ne, jotka sanottiin irti, saivat lähteä saman tien ilman työvelvoitetta. Heti pois, pois silmistä, häviäjät. Elämä jatkui, pyörien piti pyöriä edelleen, ihmisille ei saanut jäädä aikaa ajatella. Ei kyyneleitä, nyt ei ollut aikaa tunteilla ettei lisääkin päitä joutuisi pölkylle. Ne jotka jäivät, jatkoivat juoksemistaan hurjaa vauhtia taakseen katsomatta. Ne jotka lähtivät, seisoivat seinään törmänneinä paikoillaan. Ei ollut enää meitä, oli vain pelastuneet ja sitten ne muut, häviäjät.
Minä olin yksi häviäjistä. Kukaan ei kysynyt, miten minun työni tulisi hoitaa nyt kun minua ei enää ollut. Kukaan ei katsonut taakseen eikä kysynyt mitään. Ympärilläni vallitsi täydellinen hiljaisuus, niin syvä, etten tiennyt oliko minua enää olemassa. Istuin pihakeinussa ensimmäisen viikon ja tuijotin vihreään lehteen puhjenneita puita. Minä näin puut, niiden täytyi siis nähdä minut. Kuuntelin miten tuuli suhisi puiden latvuksissa. Minä kuulin tuulen, sen täytyi kuulla minut jos suhisisin sille takaisin. Silloin minä vielä olisin vaikka en samanlainen enää olisikaan.
Siitä oli aikaa kun olin viimeksi ehtinyt kuunnella tuulta. Siitä oli aikaa kun olin viimeksi ehtinyt istua paikoillani ja tuntenut tuulen puhaltavan. Olin olemassa vaikka minut olikin pyyhitty pois yhdestä maailmasta, siitä kiireisestä, pakkotahtisesta, siitä missä minulla ei ollut aikaa tuulen kuuntelemiseen. Tässä toisessa maailmassa, tässä minulla oli vain ja ainoastaan aikaa. Minun ei tarvinnut juosta mihinkään kun minulla ei ollut enää työtä. Minä saatoin vain olla paikoillani , istua ja kuunnella tuulta. Minua ei tarvittu. Firma ei tarvinnut minua enää, minä en ollutkaan arvokas sille. Minulla oli vain tuuli, jota kuunnella.
Pihakeinussa istuessani oli oloni ristiriitainen, omituisella tavalla kevyt ja helpottunut jatkuvan juoksemisen loputtua, samalla silti surullinen ja hylätty. Tunsin itseni autioksi ja vieraaksi ilman työtä, sairaaksi muiden ihmisten vältellessä minua. Nopeat suruvalittelut, ei muuta, kaupassa katse toiseen suuntaan. Onnettomuus saattaisi tarttua, omiakin sormia alkaisi tipahdella, jos katsoisi liian pitkään, viipyisi liian lähellä liian kauan. Työttömyys oli tämän päivän spitaali ja rutto, tartunnan saaneita tuli vältellä kaikin mahdollisin keinoin.
- ”Sinulla ei ole hätää, rakkaani. Sinulla ei ole mitään hätää”, mieheni lohdutti minua: - ”Ajattele, nyt on kesä! Sinulla on vihdoinkin aikaa tehdä kaikki se, mitä aina olet haaveillut tekeväsi. Sinulla on aikaa maalata pihakalusteet ja aita, sinulla on aikaa tehdä taulu! Sinulla on aikaa itsellesi. Löydät kyllä uuden työn sitten kun on sen aika. Sellaisen, joka on sinun näköistäsi työtä”.
Istuin pihakeinussa ja mietin mikä oli minun näköistäni työtä. Mikään työ ei tuntunut minun näköiseltäni, omituisessa olossani en enää mahtunut mielikuviin menestyjistä. Olin häviäjä. Minut oli heitetty aidan yli joutomaan puolelle eikä maa siellä ollut niin hyvin lannoitettua kuin se menestyjien puolella oli ollut. Miten minä ikinä kasvaisin mihinkään ilman lannoitetta? Niinpä minä vain istuin, katselin puita, kuuntelin tuulta ja lakastuin. Olin työtön. En ikinä ollut osannut kuvitella että minä, osaava, ammattitaitoinen ja energinen ihminen, eräänä kauniina päivänä olisin ilman työtä.
Minä, työtön. Hyödytön. Sitä oli vaikea käsittää.
Milloin maailma oli muuttunut minulle vieraaksi? Milloin minä olin lakannut näkemästä ympärilleni? Maailma oli Kanasen paskan lannoittamana kasvanut kieroon, sinne oli versonut vääränlaista kasvua, menestystä janoavia ihmissyöjäkasveja. Ei minulle pitänyt käydä näin, minä olin juossut niin lujaa, kaikkein lujimmin, olin ollut maailman huipulla! Tuulenkuuntelijan pihakeinussa olisi siinä maailmassa pitänyt olla joku muu, minä olin työssä käyvä ahkera ihminen, minä kuuluin töihin! Tämä oli väärä maailma, jonkun toisen epäonni oli kohdannut minut! Tämä oli jonkun toisen kaamea kohtalo, johon minä olin vahingossa joutunut. Ei minulle voinut käydä näin. Ei näin. Ei nyt, kun kaikki oli niin hyvin! Ei nyt, kun kaikki oli niin hyvin.
Oliko kaikki oikeasti ollut hyvin siinä vinoutuneessa maailmassa?
Aurinkoiset, kiireettömät päivät pihakeinussani kuluivat, tuuli kuiskaili minulle uudenlaisia asioita, aloin pikku hiljaa ymmärtää sen kieltä. Sain etäisyyttä muistoihini Kanasesta ja koko Kanasen firmasta. Olin oikeastaan jo vuosia tuntenut itseni kasvatuslaitoksen broileriksi, tuotannontekijäksi, jonka ainoana päämääränä oli päätyä vartaaseen lihottamaan muita. Olin ollut erityisen nopeakasvuinen yksilö, kykenevä kantamaan paljon vastuuta ahtaissa ja sekavissa olosuhteissa täyteen ahdetussa avokonttorissa. EU-direktiivin mukaan 42 kiloa broileria sai kasvaa jokaista neliömetriä kohti, työpisteeni oli ollut tasan kahden neliömetrin kokoinen. Siinä minä olin uurastanut, juossut vuodesta toiseen ilman päätä niin kuin teurasbroilereilla oli tapana. Kukaan ei ollut tarkalleen tiennyt mitä heiltä työssä odotettiin tai mitä kenenkin vastuualueelle kuului, kaiken piti vain tapahtua. Syyllinen kyllä etsittiin, jos joku asia ei mennyt niin kuin Kananen oli ajatellut sen menevän.
Minua oli väsyttänyt mennä firmaan aamuisin, iltapäivisin oli korvistani noussut paksu musta savu tehtyäni pitkän päivän typeriä töitä hirvittävällä kiireellä ja huonolla omatunnolla. Myös mieheni mitta oli ollut täynnä Kanasta ja hänen kätyreitään, minun kotkotustani niistä. Mies oli ollut pahoillaan siitä, että olin luopunut periaatteistani ja myynyt sieluni. Pahoillaan siitä, että nokin likaisia jyviä, pahoillaan, että niin kauan olin kuopimisellani suostunut peittelemään nopeita voittoja tavoittelevien kiiltäväsulkaisten myyntimiesten lyhyitä jälkiä.
Enää ei ollut Kanasta, enää en ollut broileri hänen tehotuotantolaitoksessaan. Oli kesä, linnut lauloivat ja tuuli suhisi puissa. Minä hengitin. Istuin pihakeinussa, ruoho oli vihreää hohtavan valkoiseksi maalaamani aidan sisäpuolella. Olin vapaa kana, minulla oli kerrankin aikaa tehdä kaikki se mistä aina olin haaveillut. Mistä minä oikeastaan olinkaan haaveillut? Mitä minä olin aina halunnut tehdä? Viime vuosina en ollut ehtinyt haaveilla mistään, kun minulla oli ollut liian kiire juosta valmiiksi osoitettuun suuntaan.
Päivät kuluivat. Tuulta kuunnellessani en tuntenut oloani enää häviäjäksi. Broilerit Kanasen laitoksessa luulivat pelastuneensa, vapaa kana ikkunan takana näytti heistä yksinäiseltä ja säälittävältä, sitä ei voinut katsoa. Se oli heidän tapansa peittää pelkonsa ja kestää kohtalonsa. Heillä oli katto päänsä päällä ja seinät tiukasti ympärillään, heidät oli Kanasen paskalla lannoitettu kasvamaan. He olivat turvassa, he olivat turvassa. Heidän oli parempi uskoa me-menestyksen harhaan ja olla katsomatta ikkunaan päin. Heidän oli helpompi ajatella, että vapaan kanan pihakeinuun tuulta kuuntelemaan kaatanut tauti saattaisi olla tarttuvaa.
- ”No niin, nyt on sinun mahdollisuutesi myydä itsesi MEILLE!”, työhaastattelussa minua vastapäätä istuva pukumies hymyili ja katsoi papereitani: - ”Kerropa MEILLE jotain itsestäsi. Miksi ME haluaisimme palkata juuri sinut? Mikä saa sinut erottumaan sadoista muista hakijoista ja MEIDÄT kiinnostumaan sinusta?”, pukumies kysyi kohentaen paksusankaisia lasejaan.