JANNE PUKKINEN, nahkurimestari.
LAURA, hänen vaimonsa.
ANNA, hänen äitinsä, leski.
RISTO, kisälli, Jannen sukulainen.
MIINA, palvelustyttö.
ROVASTI. |
HÄNEN KAKSI TYTÄRTÄÄN. |
PORMESTARI. |
PAROONI. |
PAROONITAR. |
PATRUUNA. | Vieraita.
PATRUNESSA. |
TULLINHOITAJA. |
HÄNEN ROUVANSA. |
RAATIMIES. |
HÄNEN TYTTÄRENSÄ. |
KONTROLLÖÖRI. |
KASÖÖRI. |
Tapahtuu eräässä pikkukaupungissa.
Sali Pukkisen luona. Janne istuu pöydän ääressä miettivän
näköisenä ja kynä kädessä; Laura puhuu Miinan kanssa, joka
on lähdössä kaupungille.
LAURA. No, onko nyt ihan vissi, että muistat keitä kaikkia sinun piti kutsuman? Ehkä luettelen ne vielä uudestaan varmuuden vuoksi. Ensiksi — — —
MIINA. Voi, voi, kyllä ne muistan vallan hyvin.
LAURA. Entäs kuinka sinun piti sanoman, kun astut sisään? »Vapriköörin herrasväki —»
MIINA. (lopottaen): Vapriköörin herrasväki tervehtii sydämellisesti ja pyytää nöyrimmästi että te tänään suvaitsisitte viettää illan ja juoda kupin teetä heidän luonansa kello 7. Olkaa niin hyvä.
(Niiaa.)
LAURA. Pienen kupin teetä, sinun täytyy sanoa, se on fiinimpää. Ja muista — aivan ensimmäiseksi patruuna Andersoniin — äläkä vaan viivyttele tiellä. Sen sanon sulle.
MIINA. No, ei tule kysymykseen; kaikki pitää käymän niinkuin tuulessa, sen lupaan.
(Poistuu.)
LAURA. Kas niin! Ja nyt miettimään, mitä kaikkia niille on virvokkeiksi tarjottava — — Mutta, Janne kulta, sinä et ole oikein tyytyväisen näköinen. Kadutko ehkä näitä pitojamme, vai mitä?
JANNE. Enhän minä juuri sitä tee. Täytyyhän minun jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani patruunaa kohtaan, joka minua rahallansa auttoi. Tätä kutsuttujen luetteloa tässä vain vähän ajattelen.
LAURA. Se on kenties mielestäsi liian pitkä. No, luepas, niin saamme nähdä, olisiko ollut mahdollista jättää tuosta pois ainoatakaan nimeä, luepas. Kuka seuraa patruunan ja patrunessan jälkeen?
JANNE. (katsoo listaan): Näkyy olevan pormestari.
LAURA. Kaupungin päällysmies, joka aina tervehtii niin kohteliaasti, kun hän kadulla tulee minua vastaan! Jos joku, niin on toki hän kutsuttava, tiedän mä. Entäs sitten?
JANNE. Rovasti perheineen.
LAURA. Rovastinna ei tule, hänellä on esteitä, mutta rovasti itse on aina valmis, ja sitä paitsi pitää hän aina niin kauniita puheita isäntäväelle, ja molemmat vanhimmat tyttäret esittivät minulle sinunmaljat viime illanvietossa, kun möimme arpalippuja samassa pöydässä, niin ettei niitäkään millään tavalla voi sulkea pois. No, sitten?
JANNE. Parooni Stommelberg rouvineen.
LAURA. Niiden kanssa olemme tosin vähemmän tuttuja, mutta se on ainoa aatelisperhe kaupungissamme, ja olethan sinä istunut takseerauskomiteassa yht'aikaa paroonin kanssa — ja kyllähän paroonitar häntä pitää sen verran silmällä, ettei hän saa juoda itseään aivan humalaan, niinkuin tapansa on. No seuraava?
JANNE. Tullinhoitaja rouvineen.
LAURA. Rouva on vähän olevinaan, mutta olimmehan hänen luonaan Sohvin päivillä, ja tullinhoitajaa tarvitaan whistipöydässä, sen tiedät kyllä. Entäs sitten?
JANNE. Majuri — totta, hänet pyyhittiin —
LAURA. Niin, hän on kyllä oiva ja lystikäs mies, mutta eihän häntä voi kutsua, patruuna kun on haastanut hänet oikeuteen, kun hän jossakin seurassa on nimittänyt patruunaa »koijari Andersoniksi». Mutta annapas minun katsoa — (Lukee listasta.) Raatimies Vankkanen tyttärineen — likemmät naapurimme, — ja kontrollööri ja kasööri — fiinimmät nuoret herrat kaupungissa — kas siinä kaikki! Jos tuo nyt on liian paljon, niin —
JANNE. Enhän minä sitä ole sanonutkaan. Tarkoitinhan vain, ettei tässä luettelossa löydy ainoatakaan nimeä omasta säädystämme. Olisi meidän kuitenkin pitänyt kutsua Heimosen perhe, joka on meille vähän sukuakin.
LAURA. Heimoset! Oletko sinä hullu? Pilaisivathan ne kaikki tyyni talonpoikaisella ja kömpelöllä käytöksellänsä. No, kaikenlaisia tuumia sun päähäsi lentääkin, se täytyy sanoa.
JANNE. Mutta ne osoittivat meille paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä kun tänne muutimme, ja sitäpaitsi äitini heitä suuresti kunnioittaa — —
LAURA. No niin — äitisi —!
JANNE. Minä tiedän, mitä tarkoitat. Hän on muka yhtä talonpoikainen ja sivistymätön kuin nekin, eikö niin?
LAURA. Niin, suo anteeksi Janne, mutta rouva, joka nuuskaa ja kiroo —
JANNE. Kiroo?
LAURA. Niin, olenhan minä usein kuullut hänen suustansa pujahtavan sanoja tuommoisia kuin »hitto vieköön» ja »saakeli soikoon», ja kirouksiahan ne ovat, tietääkseni.
JANNE. Totta kaiketi. Niin, eukko on noin vähän tuima ja miehekäs luonteeltaan, ja kun hän suuttuu, niin hän ei paljon sanojansa punnitse. Mutta hänellä on terävä pää ja sydän puhdasta kultaa, sen tiedän parhaiten minä.
LAURA. No, Herra Jumala, kuka sitä kieltää? Tarkoitinhan vain hänen kummallista käytöstänsä. Niin, minun täytyy todellakin tunnustaa sinulle, Janne, että usein olen iloinnut siitä, että hän asuu niin kaukana meistä, ja on niin sidottu kauppatoimeensa, ettei tarvitse peljätä hänen tänne tulevan; sillä myöntäminen sinunkin on, että kauheasti saisimme hävetä hänen tähtensä nykyisten hienojen tuttaviemme edessä, vai mitä?
JANNE (erikseen): Hm, kenen meistä oikeastaan tulisi hävetä, se on asia, joka — —
LAURA. Mitä sanoit?
JANNE. En juuri mitään. — No niin, kuinka tahdot sitten? Annetaan Heimoset siis olla kutsumatta tällä kertaa; luultavasti olisivatkin vähän hämillään näin suuressa seurassa. Mutta mistä sinä juuri aioit minulle puhua? Jotain virvokkeista, luulen minä.