Pikku Marius istui hiljalleen ja kiltisti penkillään. Hänen suuren suuret, tummanruskeat silmänsä antoivat hänen pienille kalpeille kasvoilleen pelästystä osoittavan muodon; ja kun häneltä äkkiarvaamatta kysyttiin, kävi hän kasvoiltaan tulipunaiseksi ja alkoi änkyttää.
Pikku Marius istui viimeisen edellisellä penkillä selkä vähän väärässä, sillä penkissä ei ollut selkälautaa ja takana olevaa pöytää vasten oli ankarasti kielletty nojautumasta.
Oli maatiedettä kello yhdestätoista kahteentoista lämpimänä elokuun päivänä kesäloman jälkeen. Aurinko paistoi rehtorin puutarhan yli valaisten myöskin neljä hänen pienessä omenapuussaan riippuvaa isoa omenaa. Siniset ikkunanverhot peittivät ylimmäisen ikkunan; mutta seuraavaan oli Abraham tehnyt kekselijään päiväkellon vetämällä puitteisin musteviivoja. Hän lähetti juuri sähkösanomia kysyjille luokalla, että kello oli yli puolivälin.
"Useampia kaupunkeja", sanoi apulais-opettaja ylhäältä opettajatuolista ja puhalsi hanhenkynään. Hanhenkynien teroittaminen oli, näet, hänen erikoistoimenansa; ja joka luokalla, jolla hän opetti, oli pieni sievä kokoelma hanhenkyniä, joita ei kukaan muu käyttänyt kuin rehtori.
Kuitenkin oli apulais-opettaja Borringin vaikeata pitää niitä kunnossa. Tapahtui, näet, hyvin usein, että joku pahankurinen oppilas lomahetkellä kokosi kynät, pisti ne muste-astiaan ja kiersi niitä siinä, kunnes kärjet menivät hajalleen joka taholle ja sulkatorvet tulivat mustetta täyteen.
Kun Borring seuraavalla kertaa tuli luokalle ja huusi: "Hyvä Jumala! Kuka on turmellut kynäni?" — vastasi koko luokka varsin vakavasti ja yksiäänisesti: "Aalbom!"
Tiedettiin, näette, Borringin ja Aalbomin sydämmestään vihaavan toisiansa.
Apulais-opettaja raappi kynätorvia ja puhalsi vienoja valkeita, musteisia kiekuroita opettajapöydän ylitse.
"Useampia kaupunkeja" — sitten siunata mutisi hän Aalbomia — "useampia kaupunkeja, useampia!"
Muuten vallitsi luokalla haudanhiljaisuus, sillä tänään oli viimeisen penkin oppilaat kuulusteltavina eivätkä nämä vastanneet koskaan. Tämän kaikki kyllä tiesivätkin, mutta järjestyksen vuoksi kuulusteltiin heitä kerta kuukaudessa, jotta saisivat nelosensa todistekirjaansa.
Nuo neljä, viisi poikaa tuolla takapuolla eivät suinkaan näyttäneetkään siltä, että suuria välittäisivät vastattiinko vai eikö. Siitä syystä ei yhdenkään ylemmillä penkeillä istuvista tehnytkään mieli antautua vaaran alaiseksi kuiskaamalla heille.
Ainoastaan nyt kuulusteltavana oleva istui levotonna ja näperteli karttakirjaa, joka oli suljettuna hänen edessään pöydällä. Kuulustelemisen aikana täytyi näet sen, jolta kysyttiin, ja lähimpänä istuvien panna karttakirjansa kiinni.
Tavallisuutta vastoin oli hän, pitkä Tolleiv, lukenut vähäsen tänään. Läksynä oli Belgian kaupungit. Hän oli lukenut kaksi kertaa kotona ja kerran koulussa.
Tämä hiljaisuus joka kerran välillä kuin apulais-opettaja sanoi: "useampia kaupunkeja", hyvin epävarmat muistelut näistä Belgian kaupungeista, jotka heräsivät hänessä, kun Brysseliä mainittiin, ja tuo tavallisuudesta poikkeava seikka, että hän taisi vastata — kaikki tukki hänen suunsa, vaikka hän ihan varmasti tiesi vielä kumminkin yhden kaupunkin sen lisäksi; hän istui mutisten nimeä itsekseen, mutta ei tohtinut avata suutansa; ehkä se sentään olikin varsin väärin ja herättäisi vaan yleistä pilkantekoa; parasta oli olla ääneti.
Toiset viimeisellä penkillä vartosivat levollisella välinpitämättömyydellä kohtaloansa. Ne olivat luokan suurimmat ja vahvimmat pojat. Heidän aikomuksensa oli mennä merille, josta syystä he välittivät viisi arvolauseista. Ainoastaan yksi heistä otti maatieteen, laski sen pöydän alle ja luki vähän Belidan kaupungeista ynnä niiden jälkeen seuraavasta.
Pikku Marius istui kiltisti penkillään; hänen suuret silmänsä seurasivat tarkasti opettajaa sillä välin kun hänen kätensä näpertelivät jotakin pöydän alla, ikäänkuin olisi hän tehnyt solmuja johonkin ja vetänyt niitä piukkaan voimansa takaa.
Koko luokka kuiskutella hissutteli hiljalleen tuona lämpimänä puolipäivän hetkenä, jokainen omissa askareissaan. Muutamat eivät tehneet mitään, vaan istuivat kädet taskuissa katsella töllöttäen ilmaan; yksi kirjoitti latinan käännöstä vuoren korkuisen kirjaläjän takana; toinen oli laskenut päänsä käsivarsilleen ja nukkua nuhutteli; ikkunan luona istui yksi katsella tuijottaen rehtorin neljää omenaa ja mietiskellen, kuinka monta toisella puolella puuta olisi, jota hän ei voinut nähdä, sekä olisiko mahdollista kavuta muurin ylitse jonakin iltana, kun tuli vähän pimeämpi.
Kaksi oli liittynyt yhteen isolle Euroopan kartalle, jolla he purjehtivat pöydän alla veistelemillä puunpalas-laivoilla. Kanaalissa puhalsi hemmetin kova lounastuuli, jotta "Freijan" ja "Perheen Toivon" täytyi purjehtia Skotlannin pohjoispuolitse. Mutta Gibraltarin luona oli toinen väijymässä pitkine, kahtia halaistuille lyijykynineen, jonka oli kastanut musteastiaan; se oli olevinaan algerilainen merirosvo-laiva.
"Useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja!"
"Namur", sanoi Tolleiv äkkiä.
Puoli luokkaa kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Olipa eräs viimeisen edellisellä penkillä istuva niinkin epäkohtelias, että pisti päänsä Tolleivin pöydän alle nähdäkseen, eikö tällä ollut kirjaa polvilla.
"Namür — eikä Namur", sanoi apulais-opettaja äkisti ja katsoi edessään olevaan kirjaan, "ei, se ei tule vielä. Välillä, on vielä — annas katson — kolme kaupunkia, ennenkuin se tulee, jonka mainitsit; mitkä ne kolme kaupunkia ovat? No, mitkä ne kolme kaupunkia ovat?"
Mutta nyt oli Tolleiv tyhjentänyt kaikki tietovaransa ja vaipui tylsään välinpitämättömyyteen, välittämättä opettajasta, kun tämä puhalsi sulkatorveen ja sanoi: "Mitkä ne kolme kaupunkia ovat."
Pikku Marius oli kai lopettanut salaisen työnsä pöydän alla, sillä äkkiä heitti hän jotakin sivukumppanillensa ja kätki sitten kasvonsa käsiinsä, jotta vaan silmät kävivät toverista toiseen.
Mariuksen sivukumppani lähetti mitä oli saanut naapurilleen, ja niin kulki se pitkin luokkaa; muutamat nauroivat, toiset olivat levollisina, kuten olisivat tottuneet sellaiseen, lähettivät sen eteenpäin ja jatkoivat askaroimistaan, mitä se sitten lie ollutkin.
Abraham sitä vastoin paransi ikkunapuitteessa olevaa päiväkelloansa ja kun hänen sivukumppaninsa heitti sinisen kalusen hänelle, harmistui hän. Abraham tunsi niin hyvin Mariuksen rotat sinisestä nenäliinasta, että ainoastaan otti rotan ja heitti sen aliseen päähän luokkaa taakseen katsomatta.
Mariuksen nenäliina sattui putoamaan Hispaniaan ja lakaisi lattialle sekä rosvolaivan että, kauppalaivat, jolloin Gibraltarin luona ankarassa taistelussa olevat hypähtivät penkillä.
Apulais-opettaja tuli tästä häirityksi: "Mikä se oli?"
"Rotta", vastattiin heti. Mutta kun sitten Mariuksen hyvin tunnettu rotta nostettiin hännästä, lattialta ylös, purskahti koko luokka nauruun, sillä Marius oli tunnettu mestari rottia luomaan, erittäinkin osasi hän saada niille hyvin luonnolliset korvat.
Apulais-opettaja suuttui: "Joko sinä, Marius, taas olet noita hullunkurisia rottiasi tekemässä; minusta nähden olisi sinun, noin ison pojan, jo pian aika jättää tuollaiset lapsellisuudet."
Marius sai nenäliinansa takaisin ja alkoi hyvin hämillänsä avata solmuja; kuitenkin täytyi hänen nauraa salamyhkää; hänestä oli niin erinomaisen hauskaa, kun Abraham heitti rotan.
Opettaja katsoi kelloa: tunti oli melkein lopussa; hän laski rakkaat hanhenkynät sivulle päin, puhalsi pöydän puhtaaksi, pani veitsen kiinni ja tarttui kirjaan.
"No, Tolleiv, ethän taida niin mitään, sinä et koskaan taida mitään. No, sinä sitten, Reinert! Osaatko luetella Belgian kaupungit — niin Namürin olemme myöskin sanoneet — useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja! Et sinäkään? No luonnollisesti et; te olette samaa sorttia kaikki siellä takana. No, entäs sinä, Sörensen? useampia kaupunkeja Belgiassa Brysselin jälkeen! No?"
"Kello on lyönyt", ilmoitti vahtimestari ovella.
"Niin, siinä näette nyt! Sellaista se on! Täällä istumme tunnin toisensa perästä ja tuhlaamme aikaamme noiden laiskurein tähden tuolla takana, jotka eivät tahdo oppia niitäkään; teihin ei pysty mikään muu kuin ruoska, ja sitä saisitte, jos minä saisin vallita."
Samassa antoi hän heille yht'äkkiä nelosen ja huusi luokalla nyt syntyneen melun lävitse: "Seuraavaksi kertaa Ranskan jokiin."
"Ranskan jokiin", toistettiin pitkin luokkaa. Priimus pani kynnellään pienen merkin kirjaansa; Abraham taittoi lehden isolle kissankorvalle; kaksi veljestä, joilla oli yhteinen kirja, juoksi levotonna ympäri saadakseen oikein tarkan tiedon kuinka pitkälle läksyä annettiin.
"Ranskan jokiin asti!" huusi Reinert ja kaasi tahallaan ison mustetäplän kirjaansa merkiksi, löi sitten kirjan kiinni, jotta se leveisi oikein laveaksi.
Pikku Marius katseli häntä kauhistuksella ja ihastuksella.
Kahdentoista ja yhden välillä piti luokka jaettaman. Realistit, joihin luonnollisesti koko viimeinen penkki kuului, jäi luokalle englannin kieltä lukemaan; latinan lukijat sitä vastoin kokosivat kirjansa ja läksivät toiseen koulurakennukseen.
Alemmat luokat, jotka olivat siellä, pääsivät, näet, koulusta kello kahdeltatoista, jotta latinalaiset ottivat yhden heidän huoneistaan haltuunsa viimeiseksi tunniksi. Abraham etunenässä raivasivat nuo kymmenkunta latinalaista tietä itselleen pienokaisten keskitse, joita virtasi etehiseen ja portaille.
"Fi donc!" huusi Abraham, kun he vihdoin tulivat siihen huoneesen toisessa kerroksessa, jossa heidän piti lukea, "täällä täytyy kunnollisesti tuulettaa noiden haisueläinten jälkeen."
Kaikki ikkunat avattiin selki selällensä ja muutamat myöhästyneet haisueläimet, jotka vielä askaroitsivat jonkin kanssa laatikoissaan, viskaistiin armottomasti etehiseen.
Joka kerta kun pikkupoikia nakattiin ulos, päästivät he hurjia kostonhuutoja, mutta latinalaiset eivät siitä välittäneet; he sulkivat ovensa, ja pitkä Martti, joka kärsivällisesti kantoi haukkumanimensä "perässäpyrkijä" — helppoa ei ole selittää mistä syystä hän sen oli saanut — asetettiin oven vartijaksi.
Nuo pöyhkeät haisueläimet, jotka luottivat paljouteensa ja portaisiin, mätkivät toisiansa vasten ovea ja rytkyttivät lukkoa.
Priimus, joka aina piti rohkeita puheita, ehdotteli, että latinalaiset kokoisivat joukkonsa ja hyökkäisivät noiden kimppuun, mutta mieliala ei ollut sotaisa. Abraham istui opetus-istuimella ja kangotti laatikon lukkoa; hän oli pannut päähänsä nähdä haisueläinten muistutuskirjan.
Mutta äkkiä kuului äänekkäitä riemuhuutoja ulkoa. Martti
Perässäpyrkijä ra'otti ovea ja huusi sitten pelästyneenä ystävilleen:
"Auttakaa! He ovat ottaneet rottakuninkaan vangiksi."
Abraham syöksyi alas opetus-istuimelta, toiset seurasivat mukana, priimus viimeisenä: pikku Marius oli joutunut haisueläinten kynsiin.
Pikku Marius oli latinalaisten tuskalapsi; hän ei ollut keskikokoista haisueläintä isompi eikä tahtonut kasvaa; sen tähden oli hän aina vartioimisen alainen.
Mutta tänään oli hän unohdettu, kun hän käydä haeskeli sangen tärkeitä sana- ja muistutuskirjojaan. Kun hän sitten tuli ja tahtoi sisälle kumppaniensa luoksi, tarttui kolmekymmentä mustaa kättä hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa ja veti hänet pois ovelta; nyt kuppuroi hän vihollistensa seassa, joita hän juuri sen verran oli pitempi, että hänen suuret suuttumusta osoittavat silmänsä ja heikot käsivartensa, joilla hän huimi sinne tänne, olivat näkyvissä.
Haisueläimet mätkivät häntä vatsaan, nipistivät häntä takaapäin, nykkivät tukasta ja kasvoista ja viskoivat hänen omia kirjojansa hänen päähänsä, ja nuo kallisarvoiset sana- ja muistutuskirjat lentelivät ilmassa irtonaisina lehtinä.
Tämä sai äkillisen ja ankaran lopun, kun latinalaiset hyökkäsivät ulos; pikku pojat nakattiin sivulle ja hävisivät ovien taakse ja portaille, vapautettu Marius vietiin latinalaisten huoneeseen. Mutta tuskin olivat he sulkeneet oven, ennenkuin etehinen taas oli täpö täynnä riemuitsevia haisueläimiä.
"Kostetaan!" huusi Abraham.
"Niin, kostetaan, kostetaan!" toisti priimus ja vetäytyi takaperin.
"Ole sinä vimmastunut Akilles!"
"Oikein", vastasi pikku Marius siimat säihkyvinä.
Ollessaan vimmastunut Akilles, istui Marius Abrahamin olkapäillä ja lyödä sutkautteli sieltä armottomasti verivihollisiansa päähän pitkällä viivottimella.
Latinalaiset tarttuivat aseisin. Hyllyt puhdistettiin viivottimista; linkojat ja jousimiehet varustivat itsensä liitupalasilla taulunlaatikosta; itse priimus otti pikkaraisen viivottimen, jota hän sitten heilutti kiihkeästi kehoittaen tovereitaan — ollen toisessa päässä huonetta opetus-istuimen takana.
Abraham kertoi nopeasti tuumansa. Heti kun suuttunut Akilles antoi merkin, piti heidän nostaa sotahuuto, Martti Perässäpyrkijä avaisi oven, linkojat ja jousimiehet lähettäisivät nuoli- ja kivisateen vihollisten joukkoon; hevosväki ja raskaaseen asuun puetut hopliitit sillä välin hyökkäisivät vihollisten kimppuun estääkseen heitä pääsemästä pääportaille; sitten voitaisiin kaikessa levollisuudessa saada hajalle joutuneet haisueläimet kiinni ja mestata ne yksi erällään.
Kaikki oli valmisna; tuossa yleisessä kiihkossa ei kukaan huomannut, että etehisessä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Vihasta vimmastunut Akilles heiskahti hevosen selkään, ja äkkiä päästivät he yht'aikaa latinalaisten hirveän sotahuudon, Martti Perässäpyrkijä tempaisi oven auki; heitto-aseitten synnyttämä sade pimensi ilman; hastati ja principes hyökkäsivät juoksumarssissa vihollisen joukkoon, mutta etumaisena pyöritti vimmastunut Akilles hevostaan, heiluttaen raskasta keihästään.
Mutta hiljaisuus — äkkinäinen kuni taivaasta tuleva salama, sikeä, turmaa ennustava kuin olisi se Hadeksesta kohonnut — lopetti sota-aseiden hurjan kalskeen ja kiinnitti latinalaisten voittamaan tottuneet joukot maahan.
Selki seljällään olevalla ovella seisoi näet pieni, paksu, harmaaseen ylhäältä alas napitettuun takkiin, vehreään lakkiin puettu mies silmälasit päässä, keskellä vatsaa iso hyvin tähdätyn heiton jälkeensä jättämä liitupilkku.
Äänetönnä tuijotti hän toisesta toiseen. Priimus istui jo aikoja sitten selkä meluavia päin ja nenä kieliopissa; linkojat pudottivat liitupalasensa, raskas pukuiset hopliitit pitivät viivottimia selkänsä takana; mutta vimmastunut Akilles hajotti ensin säärensä, veti ne sitten yhteen, kutistui kokoon ja luikersi imumadon tavoin alas pitkin Abrahamin selkää.
"Kyllä minä teidät opetan", huusi vihdoin rehtori, puhelahjansa takaisin saatuansa, "minä opetan teidän rehkimään ja meluamaan ja toimeen panemaan kaikenmoisia hullutuksia! Mitä tämä nyt oli? Kutka olivat mukana? Tässä on osotettava varoittava esimerkki! Sinä, Broch, et kaiketikaan ollut muassa?"
"En suinkaan", vastasi priimus laupiasti hymyillen.
"Mutta Marius — Marius, sinä olit mukana", huusi rehtori katkeralla äänellä, sillä Marius oli hänen lemmikkinsä, "kuinka voi sellainen juoni päähäsi pistää? Abrahamin selässä — mitä sinun siellä piti tehdä? Vastaa!"
"Minun piti olla vimmastunut Akilles", vastasi pikku Marius värisevin huulin ja katsahti ylös pelästynein silmin.
"Vai niin — hm — vai niin, sinun piti olla vimmastunut Akilles — siltä sinä juuri näytät; juuri sellaiseksi olen minä häntä aina kuvitellut" — rehtorin oli pakko mennä ikkunan luo voidakseen pysyä vakavana, mutta koko luokka ymmärsi varsin hyvin, että raju-ilma oli tau'onnut.
Kuitenkin seisoivat kaikki surullisen näköisinä kuunnellessaan pientä varoituspuhetta, jonka rehtori piti heille, ennenkuin meni etsimään luokan esimiestä. Olihan näet selvää, että sellainen epäjärjestys saattoi syntyä ainoastaan, kun esimies laiminlöi velvollisuutensa.
Ja mikä sydämen ilo ja riemu sentään oli apulais-opettaja Borringille voida ilmoittaa rehtorille, että luokan esimies oli Aalbom, joka hänen tietääkseen oli mennyt Athenaeumiin sanomalehtiä lukemaan.
Pikku Marius oli Abrahamin paras ystävä ja Abraham oli pikku
Mariuksen ihanne.
Heidän oli tapana lukea läksyjänsä yhdessä Abrahamin luona, eikä ole helppoa tietää, mitenkä Marius olisi suoriutunut koulussa, ellei hänellä olisi ollut tätä turvaa. Pikku Marius oli, näet, niin heikko kaikissa — paitsi latinassa. Mutta latina oli hänen lempiaineensa, sitä hän osasi.
Ei ollut ainoatakaan muotoa, ei epäsäännöllisyyttä tai sääntöä, ei poikkeustakaan kätkettynä Madvigin monisoppisen teoksen kaukaisimpaan piilopaikkaan, jota ei pikku Marius tuntenut, jos häneltä siitä selkoa tahtoi.
Aina ensipäivästä asti, jolloin rehtori antoi heille mensa-sanan sijoiteltavaksi, oli Marius kunnostanut itsensä.
Rehtori oli näet itse ollut hänen äitinsä luona, ja sanonut että jos pikku Marius tahtoi olla ahkera, saisi hän lukea; rehtori hankkisi hänelle vapaapaikan koulussa ja pitäisi häntä sittemminkin silmällä.
Tämä oli Mariuksen äidille ilahuttavaa ja suureksi avuksi; sen tähden teroittikin tämä pojan mieleen, mikä suosio rehtorin puolesta oli, että hän saisi lukea, jos tulisi taitavaksi latinassa, sillä se oli tarkoitus.
Tästä syystä menikin joka sana rehtorin suusta suoraan Mariuksen päähän ja tarttui siellä kiinni kuni naula seinään.
Mutta vaikka hänen päänsä oli avara ja, oikeastaan liiankin iso muuhun ruumiiseen verraten, jäi vähitellen kuitenkin liika vähän tilaa kaikille muille opittaville aineille.
Rehtorin latina levisi, otti takavarikkoon koko hänen vastaan-ottavaisuuskykynsä, käytti hyväkseen koko muistin ja kasvoi kuin tahkiaismetsä tarussa, peittäen kaikki piilopaikatkin, jotta koko luku- ja tiedonhalu, joka muuten ehkä olisi versonnut, tykkänään kutistui ja hänestä tuli, kuten rehtorin ylvästellen oli tapana sanoa, puhdasverinen latinalainen.
Edestakaisin pitkin luokkaa käveli rehtori hieroen käsiään silmät ihastuksesta loistavina, kun pikku Marius pelotonna riensi eteenpäin lopottaen päätteitä ja muotoja, jotka voivat saada ihmiskielen pois sijaltaan horjahtamaan; ei koskaan ainoatakaan vikaa, ei pysäystäkään, silmät yhäti rehtoria seuraten ja sormet nenäliinasta peloittavia rottia solmien neljästi hän eteenpäin:
monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur.
"Oikein, poikaseni, aivan oikein", sanoi rehtori; hän ei voinut ymmärtää, että pikku Marius muissa aineissa edistyi niin kovin hitaasti.
Kaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin olla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa hän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli ja jota hän ei saisi menettää.
Mutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean konjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän: "No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat selvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa luiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori."
Rehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä pikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin vertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin siksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä askeleita parnassia kohden.
Pikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne mentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen tuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi pitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.
Siitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi luokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä voimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli hänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.
Marius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt tuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta. Kotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista, ja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti sanomattomasti ihastuksissaan.
Syy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva Löfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin onnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen mieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan ja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän puolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he tulivat ystäviksi.
Abrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan; ja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut toivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa kaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen uskolliselle sydämelle.
Pikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia suuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä: rakastunut, todella rakastunut — siihen ei Mariuksen ymmärrys ulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille rajattomampaa kunnioitusta.
Marius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä onnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden esineen kadulla — se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista tyttäristä — loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta, puoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.
Eräänä iltapuolena tuli Marius Abrahamin luoksi lukemaan. Tämä istui pää kättensä välissä, katsella tuijotti pöydänkantta eikä näyttänyt huomaavan, että joku tuli huoneesen.
Pikku Marius astui varovasti ystävänsä luo laskein kätensä hänen olallensa. Abraham syöksähti ylös hurjistuneena ja voimatta koota ajatuksiansa. Mutta silloin katseli pikku Marius häntä niin myötätuntoisesti suurilla, kosteilla silmillään, että tuntui onnettomasta rakastajasta oikein hyvältä.
"Oletko nähnyt häntä tänään?"
"Älä puhu hänestä! Älä mainitse hänen nimeänsä! Kuuleppa, Marius, jos olet ystäväni, niin vanno, ettet koskaan enään mainitse hänen nimeänsä — vanno!" "Minä vannon", kuiskasi pikku Marius liikutettuna.
Tämä rauhoitti toista. Hän istui taas, peitti kasvonsa käsillään ja huokasi. Siten istuivat he pari minuuttia.
Vihdoin lausui Abraham kumealla, kaihoisella äänellä ja katsahtamatta ylös: "Hän on uskottomasti pettänyt minut; kaikki on lopussa — hän on kihloissa!"
Marius päästi hiljaisen parkauksen; mutta hän ei rohjennut kysyä mitään valansa tähden.
Vielä hetkisen vaiti oltuansa jatkoi Abraham raukealla äänellä:
"Telegrafisti Eriksenin kanssa!"
"Hänen kanssaan!" huudahti Marius. "Hän on koettanut suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta sai molemmilla kerroilla siipeensä aika tavalla!"
"Onko se totta, Marius?"
"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän tuntee Eriksenin."
Abraham hymyili ilkkuen.
"Minä en tapa häntä, Marius."
"Mietitkö sitä?"
"Ensimäinen ajatukseni oli: verta — hän tai minä. Mutta nyt kostan toisella tavalla."
Hän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne pöydälle: "Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!"
He lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka ymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi: "ymmärrätkö?" vastasi Marius myöntävästi — joka oli valhetta, sillä hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja kaikkein vähimmin tänään.
Lopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen kirjan kiinni sanoen: "Niin tahdon minä kostaa!"
Marius tuijotti häneen ja kirjaan.
"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta arvolauseella cum laude tai ehkä laudatur ja kohtaan Eevin kurjan telegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät minun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!"
Abraham rypytti kulmakarvojaan ja tuijoitti Mariukseen; ja hän tunsi, että tämä oli oleva mitä hirvein kosto.
"Tuossa tulee mamma." Hän kuuli vanhempainsa huoneen ovea avattavan, jonka hänen huoneestaan eroitti kapea, kyökkiin johtava käytävä.
Rouva Löfdal astui sisään kädessä lautanen omenia ja pähkinöitä täynnä.
"Hyvää iltaa, pikku Marius! Kuinka äitisi voi?"
"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasi hän ja nousi tuoliltaan vähän ujona.
"Tehkää hyvin, poikaseni, ja syökää! Minusta tuntui kuin tarvitsisitte jotakin virvoittavaa kaiken tuon kuivan opin jälkiruaksi, jota ajatte päähänne, poika parat."
Hän puhui ripeätä, sointuvaa Bergenin murretta ja myhäili, kokoeissaan silittää Abrahamin tukkaa, joka vielä muistutti toivottomasta rakastajasta.
Rouva Löfdal oli hyvin kaunis ja niin nuorekas, että hänestä aina oli hauskaa esitellä vieraille pitkää neljän-, viidentoista vuotiasta poikaansa. Kun Karsten Löfdal tuli kotio Pariisista muassaan mitä loistavimmat todistukset silmälääkäreiltä ja käytökseltään ranskalaisena, myöntyi hän heti Löfdalin naimaesitykseen, ennen kuin vielä oli täyttänyt kahtakymmenettä ikävuottansa; Löfdal oli neljä, viisi vuotta häntä vanhempi.
Rouva Löfdal istui poikien väliin ja alkoi maistella omenaa.
"Mitä roskaa teillä on huomiseksi? Kertokaapas."
Abraham luetteli: "kreikan ja latinan kieliä, matematiikkaa —"
"Huh!" ähkäsi rouva Löfdal, "kreikkaa? Se on varmaankin jotakin kauheata!"
"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla", lausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan klassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.
"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?" sanoi Abraham, ja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Mutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan pikku Mariuksen pulaa.
"Mitä hyötyä siitä oikein on?" jatkoi hän, "että te lukemistanne luette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen aikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen laivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä maailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa, mitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita muinaisajassa — vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?"
"Takanasi hyllyllä."
"Oletko lukenut sen loppuun?" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin suojellaksensa itseään selkäsaunalta.
"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!" huusi rouva
Löfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta
Abraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli
pöydän alle pyörähtämällään.
Taistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa silmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa rypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.
"Tulkaa nyt", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, "niin saatte kunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa."
"Emme halua sellaista — salli meidän päästä siitä!"
"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on sinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on."
Hän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti, kertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen isänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan nuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi norjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena taantumisaikana.
Sinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja — joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli pelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden harrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin pystykauluksiin, sarvinapeilla — norjalaisilla sarvinapeilla — varustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.
Harvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä ja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin lauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat rakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi käsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat paatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä, että olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat järkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että nyt sitä piti pysyttämän koossa.
Sellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän valkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se peri sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen, vahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on, missä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta ihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja kansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi "kielen" ja oli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.
Ja sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden professorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin vanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta muuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty eteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.
Kuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.
Se oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä valtiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista itsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada Vennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä kumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille ja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.
Tämä mielipide esiintyikin huomattavasti kuudessa niistä yhdestäkolmatta Venni Löfdalille sepitetyistä runoista, jotka tunnollisesti laulettiin hääpöydässä.
Se seikka, että Venni otti Löfdalin, oli käynyt seuraavasti. Venni oleskeli vuoden aikaa Kristianian hienoissa piireissä; siellä oli sinä talvena hovikin ruotsalaisine ynnä muine seurueineen.