Plato

Pidot

(Symposion)
Julkaisija – Good Press, 2021
goodpress@okpublishing.info
EAN 4064066348960

Sisällysluettelo


JOHDANTO.
PIDOT.
SELITYKSIÄ

JOHDANTO.

Sisällysluettelo

Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa, tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros dialogissa, näin myös Symposionissa.

Eros — niin kertoo Sokrates Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon hänelle opettaneen — on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita, että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.

Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea — Platon ei tässä käytä tätä sanaa — on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton, riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.

Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan, mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen. Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään, kuolemattomaksi.

Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan. Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän yritäkään sitä ratkaista.

Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu — kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta — kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.

Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta, sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja esitystavan tulkkeja — ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti Gorgiaan — kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.

Erikoista ihmettelyä herättää Aristophaneen esiintyminen pidoissa täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.

Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja Sokrateen aikalaisia. Agathon, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. Pausanias kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa. Phaidros kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. Eryximakhos mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.

Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu, missä juopunut Alkibiades tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme, myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.

Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. Apollodoros, eräs Sokrateen uskollisimpia oppilaita — Phaidron dialogissa hän on yksi niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan — kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva "hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi. Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.

Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa, kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin, jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen — ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin, tapahtui v. 417.

Suomentaja.

PIDOT.

Sisällysluettelo

Vuoropuhelun henkilöt:

Apollodoros
Apollodoroksen ystävä
Glaukon
Aristodemos
Sokrates
Agathon
Phaidros
Pausanias
Eryximakhos
Aristophanes
Diotima
Alkibiades

APOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta kyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani Phaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi, huusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: "Kuule, sinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!" Minä pysähdyin ja jäin odottamaan. Hän sanoi: "Apollodoros, minä olen todenteolla äsken etsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen ja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin siitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä kertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän mainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut ollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten oikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta", lausui hän, "sano minulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö." Minä vastasin: "Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen ollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen äskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä." — "Niin minä todella luulen", sanoi hän. — "Mutta", sanoin minä, "mistä sinä olet tullut siihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen ole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää aikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä hän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä juoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin, vaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt arvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa filosofiaa." — "Älä pilkkaa", sanoi hän, "vaan kerro, milloin tuo kohtaus tapahtui." — Minä sanoin, että se tapahtui meidän vielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä murhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen khoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. — "Siis, kuten näyttää, kauan sitten", sanoi hän. "Mutta kuka on siitä sinulle kertonut; itse Sokratesko?" — "Ei, kautta Zeun", sanoin minä, "vaan sama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni mies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän kun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita. Kuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä häneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi." — "Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie sitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen." — Niin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa sanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan, niin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko itse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että pidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen muita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne toiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä, ystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee mitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että luulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon, vaan varmaan tietoon.

YSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit sekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän kaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta. Minä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota sinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet raivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.

APOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä tavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.

YSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin pyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.

APOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. — Mutta mieluummin koetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.

Hän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut kengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne hän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: "Päivällisille Agathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen luotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi saapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni, ollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta", sanoi hän, "mitä tuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?" "Minä vastasin", kertoi hän: "kuten sinä käsket." — "Tule siis mukaan", sanoi hän, "jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen seuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet kutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä sananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka hän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen taas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa juhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan, huonomman miehen paremman pitoihin." — Tämän kuultuaan kertoi Aristodemos sanoneensa: "Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin sinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan miehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos viet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen saapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt." — "Kulkiessamme kahden", sanoi Sokrates, "neuvottelemme me yhdessä, mitä vastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan."