Ranskankielestä suomentanut Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.
TILTIL: Peukaloisen puku: punaiset polvihousut, lyhyet, siniset liivit, valkoiset sukat, kengät vaaleata nahkaa.
MITIL: Punahilkan puku.
VALO: Hame kuutamon värinen: se on vaaleata kultaa, jossa välkkää hopeata; kiiltäviä harsoja ikäänkuin säteitä. Tyyli on uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista Walter Cranen tai myös empiren tyyliin. — Solakka vartalo, paljaat käsivarret j.n.e. Päässä on hänellä otsaripa tai kevyt kruunu.
HALTIJATAR. BERYLUNE, NAAPURIN VAIMO. BERLINGOT: Satujen kerjäläishaltijattaren tavallinen puku. Ensimäisessä näytöksessä tapahtuva prinsessaksi muuttuminen voidaan jättää esittämättä.
ISÄ TIL, ÄITI TIL, ISO-ISÄ TIL, ISO-ÄITI TIL: Puvut sellaiset, jommoisina ne tavataan Grimmin satujen kuvauksissa halonhakkaajista ja saksalaisista talonpojista.
TILTILIN veljet ja sisaret: Puvut muunnoksia Peukaloisen puvuista.
AIKA: Ajan tavallinen puku: laaja viitta, musta tai tummansininen; valkoinen, pitkä parta, viikate ja tuntilasi.
ÄIDINRAKKAUS: Puku jotenkin samanlainen kuin Valolla; hienoja, mahdollisimman valkeita ja läpikuultavia huntuja niinkuin kreikkalaisissa veistoksissa. Helmiä ja kalliita kiviä, niin loistavia ja niin paljon kuin halutaan, kun ne vain eivät riko kokonaisuuden puhdasta ja hienoa sopusointua.
ISOT ILOT: Niinkuin tekstissä on huomautettu, tulee niillä olla loistoisat viitat, väreiltään sekä hieno- että herkkävivahteiset; niissä tulee ilmetä ruusun puhkeaminen, veden väreily, aamuruskon sini j.n.e.
KODIN ONNET: Erivärisiä viittoja tai myös talonpoikain, paimenten, halonhakkaajain y.m. pukuja, mutta ihannoituina ja sadullisesti sovellettuina.
SUURET ONNET: Ennen muuttumista komeita ja raskaita, punaisella ja keltaisella kirjaeltuja viittoja, suuria ja paksuja jalokiviä j.n.e. Muuttumisen jälkeen: kahvin tai suklaanruskeita ihokkaita, jotka saavat ajattelemaan ruskeapukuisia tanssinukkeja.
YÖ: Väljät, mustat vaatteet, joihin on siroteltu kullalle välkkyviä tähtiä. Huntuja, tummia unikukkia j.n.e.
NAAPURIVAIMON PIKKU TYTTÖ: Valkoinen ja loistelias tukka, pitkä, valkoinen hame.
KOIRA: Punainen hännystakki, valkoiset housut, kiiltokengät, kiiltonahkahattu; puku yleensä muistuttaa englantilaista herrasmiestä.
KISSA: Musta, helyillä koristettu ihokas.
Näiden molempien päät saavat muistuttaa hiukan vastaavien eläinten päitä.
LEIPÄ: Pashan komea puku. Tummanpunainen, kullalla kirjaeltu, laaja silkki- tai samettipuku. Suuri turbaani. Turkkilainen käyräsapeli. Suunnaton vatsa, punaiset ja tavattoman pulleat posket.
SOKERI: Silkkipuku, eunukkien puvun tapaan; puoleksi valkoinen, puoleksi sininen, muistuttaakseen sokeritopan käärepaperia. Haareminvartijan päähine.
TULI; Punainen pusero, helakanpunainen, välkkyvä viitta, jonka sisusta on kullanvärinen. Erivärisiä liekkejä muistuttavia töyhtöjä.
VESI: Puku on sinertävä tai sinisenvihertävä, paikoitellen läpikuultava, ikäänkuin se olisi tehty vetenä vuotavasta harsosta; uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista tyyliä, mutta laajempi ja valahtelevampi. Tukka joko kukkia tai vesiheiniä tai kaislaa.
ELÄIMET: Puvut kansallispukuja tai maalaispukuja.
PUUT: Pukujen värit eri vihreätä tai puiden runkojen mukaista; lisänä on lehtiä tai oksia, joista ne tunnetaan.
ENSIMÄINEN KUVAELMA (I näytös): Halonhakkaajan tupa.
TOINEN KUVAELMA (II näytös): Haltijattaren luona.
KOLMAS KUVAELMA (II näytös): Muistojen maa.
NELJÄS KUVAELMA (III näytös): Yön linna.
VIIDES KUVAELMA (III näytös): Metsä.
KUUDES KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.
SEITSEMÄS KUVAELMA (IV näytös): Hautausmaa.
KAHDEKSAS KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.
YHDEKSÄS KUVAELMA (IV näytös): Onnien linna.
KYMMENES KUVAELMA (V näytös): Tulevaisuuden valtakunta.
YHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Jäähyväiset.
KAHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Herääminen.
Siinä järjestyksessä, missä ne ensiksi tulevat näyttämölle.
Halonhakkaajan tupa
Näyttämö kuvaa halonhakkaajan tupaa; se on yksinkertainen, mutta ei köyhä. Takka, jossa kytee tuli. Keittokaluja, kaappi, leipälaatikko, seinäkello, rukki, vesijohto y.m. Eräällä pöydällä sytytetty lamppu. Kaapin vieressä lattialla nukkuvat kokoonkääriytyneinä, kuono hännän alla, koira ja kissa. — Heidän välillään on suuri sokeritoppa käärittynä valko- ja siniraitaiseen paperiin. Seinällä riippuu pyöreä lintuhäkki, jossa on turtturikyyhkynen. — Perällä kaksi ikkunaa, joiden sisäluukut ovat suljetut. — Toisen ikkunan alla on rahi. — Vasemmalla on ulko-ovi, ja siinä suuri linkku. Oikealla toinen ovi. — Raput, jotka vievät ullakolle. Samoin on oikealla kaksi pientä lapsenvuodetta, joiden päänpohjissa kahdella tuolilla on huolellisesti kokoonkäännettyjä vaatteita.
Esiripun noustessa Tiltil ja Mitil nukkuvat sikeästi pienissä vuoteissaan. — Äiti Til vielä viimeisen kerran tiukentelee heidän peitteitään, nojautuu heidän ylitsensä, katselee heitä hetken. Viittaa luokseen isä Tilin, joka pistää päänsä oven raosta. Äiti Til painaa sormen suulleen merkiksi, ettei saa puhua, menee verkalleen oikealle ja sammuttaa lampun. Näyttämö on hetken aikaa hämäränä, sitten alkaa yhä lisääntyvä valo tihkua ikkunaluukkujen säleiden välistä. Lamppu pöydällä syttyy itsestään. Lapset näyttävät heräävän ja nousevat istumaan.
TILTIL. Mitil?
MITIL. Tiltil?
TILTIL. Nukutko sinä?
MITIL. Entä sinä?
TILTIL. Enhän, enhän minä mitenkä nuku, koska puhun sinulle…
MITIL. Nythän on joulu… mitä?
TILTIL. Ei vielä; se on vasta huomenna. Mutta joulupukki ei tuo mitään tänä vuonna…
MITIL. Miksi ei?…
TILTIL. Kuulin äidin sanovan, ettei hän ollut voinut mennä kaupunkiin sille siitä puhumaan… Mutta ensi vuonna se tulee…
MITIL. Sinne on niin pitkä aika, ensi vuoteen…
TILTIL. Onhan sinne koko pitkä aika… Mutta rikkaiden lapsien luo se tulee tänä yönä…
MITIL. Niinkö?…
TILTIL. Katsos. Äiti on unhottanut lampun palamaan… Kuulehan…
TILTIL. Me nousemme ylös…
MITIL. Sehän on kielletty…
TILTIL. Kun ei kukaan näe… Katso ikkunaluukkuja…
MITIL. Ai, kuinka ne loistavat…
TILTIL. Ne on juhlatulia…
MITIL. Mitä juhlatulia?
TILTIL. Tuostapa tuosta vastapäätä, niiden rikkaiden lasten talosta.
Heidän joulukuusestaan. Avataan luukut…
MITIL. Mutta saammeko?
TILTIL. Totta kai, koska olemme yksin… Sieltä soitetaan, kuuletko?…
Noustaan…
Lapset nousevat, juoksevat ikkunaan, nousevat rahille ja
avaavat luukut. Kirkas valo tunkee huoneeseen. Lapset
katselevat ahnaasti ulos.
TILTIL. Tästä näkee kaikki…
MITIL, jolla on huono paikka rahilla. En minä näe mitään…
TILTIL. Siellä sataa lunta… Kahdet vaunut ja kuusi hevosta kumpienkin edessä…
MITIL. Vaunuista nousee kaksitoista pikku poikaa…
TILTIL. Pöllö!… Tyttöjähän ne on…
MTTIL. Mutta koska niillä on housut…
TILTIL. Sinä et ymmärrä mitään… Elä tyrki minua noin…
MITIL. Enhän minä ole koskenutkaan sinuun.
TILTIL, joka on vallannut koko rahin itselleen. Sinähän valtaat koko rahin…
MITIL. Vaikka itse valtaat!…
TILTIL. Ole vaiti, nyt näkyy kuusi…
MITIL. Mikä kuusi?
TILTIL. Joulukuusi tietenkin… Sinähän katsot seinään…
MITIL. Minä katson seinään, koska sinä et päästä minua rahille.
TILTIL, luovuttaen hänelle pienen pikkuruisen sijan rahilla. No?… Riittääkö?… Onhan sinulla parempi paikka kuin minulla… Kylläpä siellä on kynttilöitä. Kylläpä on…
MITIL. Mitä ne tekevät nuo, jotka noin huitovat ja puhkuvat?
TILTIL. Nehän soittavat.
MITII. Ovatko ne toisilleen vihoissaan?
TILTIL. Eivät, vaan se on hyvin vaikeata.
MITIL. Siellä on vielä yhdet vaunut ja yhdet valkoiset hevoset!…
TILTIL. Ole vaiti!… Katselehan…
MITIL. Mitä ne on nuo kultaiset, jotka riippuvat oksista?…
TILTIL. Etkö sinä nyt ymmärrä, että ne ovat leikkikaluja!… Sapeleita, pyssyjä, sotamiehiä, kanunoita…
MITIL. Ja nukkeja, sano, onko siellä nukkejakin?…
TILTIL. Nukkejako?… Sinä vasta olet tyhmä; eivät ne välitä nukeista…
MITIL. Entä mitä ne ovat nuo tuolla pöydällä?
TILTIL. Leivoksia, hedelmiä, kermatorttuja…
MITIL. Minä söin kerran kermatorttuja, kun olin pieni…
TILTIL. Niin minäkin; se on parempaa kuin leipä, mutta sitä saa niin kovin vähän…
MITIL. Nuo näkyvät saavan kuinka paljon tahansa… Niitä on siellä pöytä täynnä. Syövätkö ne niitä?…
TILTIL. Totta kai; mitäs ne niillä muuten tekisivät?
MITIL. Minkähän tähden ne ei syö niitä hetipaikalla?
TILTIL. Kun ei niillä ole nälkä…
MITIL hämmästyksissään. Eikö ole nälkä?… Kuinka ei ole?…
TILTIL. Koska ne saavat syödä, milloin vain tahtovat.
MITIL ei oikein usko. Joka päiväkö?
TILTIL. Kuuluvat saavan…
MITIL. Syövätköhän ne kaiken?… Antaisivatkohan ne muillekin?
TILTIL. Kenelle?
MITIL. Meille…
TILTIL. Eiväthän ne tunne meitä
MITII. Jos menisi pyytämään?…
TILTIL. Ei se sovi.
MITIL. Miksi ei?…
TILTIL. Koska se on kielletty.
MITIL taputtaen käsiään. Oi, kuinka ne ovat kauniita!
TILTIL innoissaan. Näetkö, kuinka ne nauravat?
MITIL. Ja pikkulapset tanssivat!…
TILTIL. Tanssitaan mekin.
He tepastelevat ilosta rahilla.
MITIL. Oi, kuinka se on hauskaa!…
TILTIL. Nyt niille tarjotaan leivoksia!… Ne saavat ottaa niitä niin paljon, kuin tahtovat… Nyt ne syövät… nyt ne syövät!…
MITIL. Pikkulapsetkin saavat… Kaksi, kolme, neljä…
TILTIL innoissaan ilosta. Voi, kuinka se maistuu makealle… Kuinka maistuu makealle!…
MITIL lukien kuviteltuja leivoksia. Minä, minä sain kaksitoista!…
TILTIL. Ja minä sain neljä kertaa kaksitoista!… Mutt minä annan sinullekin, jos tahdot…
Ovelle kolkutetaan
TILTIL yhtäkkiä jäähtyen ja pelästyen. Mitä se on?
MITIL kauhuissaan. Se on isä…
Kun he eivät mene avaamaan, näkyy suuri linkku nousevan itsestään, narahtaen; ovi aukeaa puoleksi ja sisään tulee vanha nainen, joka on puettu vihreään ja jolla on päässä punainen myssy. Hän on kyttyräselkäinen ja toissilmä ja ontuu; nenä ja leuka tavottelevat toisiaan; hän käy nojautuneena sauvaan. Ilmeisesti hän on haltijatar.
HALTIJATAR. Onko teillä täällä laulavaa heinää tai sinistä lintua?
TILTIL. On meillä heiniä, mutta ei ne laula…
MITIL. Meillä on lintu.
TILTIL. Mutta minä en anna sitä.
HALTIJATAR. Mikset?
TILTIL. Koska se on minun.
HALTIJATAR. Onhan se syy sekin, totisesti. Missä lintusi on?…
TILTIL osoittaen häkkiä. Häkissä…
HALTIJATAR asettaen silmälasit nenälleen ja tarkastellen lintua. En huoli; ei ole tarpeeksi sininen. Teidän täytyy lähteä hakemaan minulle sitä, jota tarvitsen.
TILTIL. Mutta enhän minä tiedä, missä se on…
HALTIJATAR. En minäkään. Sentähdenhän sitä täytyy etsiä. Laulavaa heinää minä en nyt ihan välttämättä tarvitse, mutta minun täytyy ehdottomasti saada käsiini Sininen Lintu. Minä tarvitsen sen pikku tyttärelleni, joka on sairas.
TILTIL. Mikä häntä vaivaa?…
HALTIJATAR. Sitä ei kukaan oikein tiedä; hän tahtoisi olla onnellinen.
TILTIL. Niinkö?…
HALTIJATAR. Tiedättekö, kuka minä olen?…
TILTIL. Olette hiukan naapurin rouvan, täti Berlingot'n näköinen…
HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. En ensinkään… Ei ole olemassa minkäänlaista yhdennäköisyyttä… Se on hävytöntä… Minähän olen Haltijatar. Berylune…
TILTIL. Niinpä niin… vai niin…
HALTIJATAR. Täytyy lähteä heti paikalla,
TILTIL. Tuletteko te meidän kanssamme?…
HALTIJATAR. Se on suorastaan mahdotonta, koska minulla on pata tulella ja koska se kiehuu yli heti, joka kerta, kun olen poissa vähänkään yli tunnin… (Osoittaen vuorotellen kattoa, uunia ja ikkunaa) Haluatteko lähteä tuolta kautta vaiko tuolta vaiko tuolta?…
TILTIL osoittaen ovea. Kyllä minä mieluimmin menisin tuolta kautta…
HALTIJATAR suuttuen taas yhtäkkiä. Se on kerrassaan mahdotonta, se olisi kerrassaan sopi-sopimatonta. (Osoittaen ikkunaa) Me menemme tuota tietä… Kas niin… Mitä te odotatte?… Pukeutukaa hetipaikalla… (Lapset tottelevat ja pukeutuvat nopeasti) Minä autan Mitiliä…
TILTIL. Meillä ei ole kenkiä…
HALTIJATAR. Ei sillä väliä. Minä annan teille pienen ihmeellisen hatun.
Mutta missä ovat vanhempanne?…
TILTIL osoittaa oikealla olevaa ovea. Tuolla; ne nukkuvat…
HALTIJATAR. Entä iso-isänne ja iso-äitinne?…
TILTIL. Ne ovat kuolleet…
HALTIJATAR. Entä pikku veljenne ja pikku sisarenne… Kai teillä on niitä?…
TILTIL. Onhan toki; kolme pikku veljeä…
MITIL. Ja neljä pikku sisarta…
HALTIJATAR. Missä ne ovat?…
TILTIL. Ne ovat kuolleet nekin…
HALTIJATAR. Tahdotteko nähdä heidät jälleen?
TILTIL. Tahdomme, tahdomme… Hetipaikalla… Näyttäkää heidät meille!…
HALTIJATAR. Eivät ne ole minulla taskussa mukanani… Mutta sehän sopii erinomaisesti; saatte nähdä heidät, kun kuljemme Muistojen maan kautta. Se on sen tien varressa, joka vie Sinisen Linnun luo. Heti vasempaan käteen, kolmannen risteyksen jälkeen… Mitä te teitte silloin, kun minä kolkutin?
TILTIL. Me leikimme leivoksien syömistä.
HALTIJATAR. Onko teillä leivoksia?… Missä ne ovat?…
TILTIL. Rikkaiden lasten linnassa… Tulkaa katsomaan, kuinka kaunista siellä on!…
Vetää Haltijattaren ikkunaan.
HALTIJATAR ikkunassa. Mutta muuthan ne niitä syövät!…
TILTIL. Niinpä niin, mutta me voimme kuitenkin nähdä…
HALTIJATAR. Eikö käy kateeksesi?
TILTIL. Mistä syystä?…
HALTIJATAR. Koska he syövät kaiken eivätkä anna sinulle mitään. Minusta se on kovin väärin…
TILTIL. Eikä ole, koskapa he kerran ovat rikkaita… Mitä?… eikö siellä ole ihmeen kaunista?…
HALTIJATAR. Ei siellä ole sen kauniimpaa kuin täälläkään.
TILTIL. Mitä? Täällä meillä on paljon pimeämpää ja pienempää, eikä ole leivoksiakaan…
HALTIJATAR. Täällä on aivan niinkuin sielläkin, sinä vain et näe mitään…
TILTIL. Kyllä minä näen, aivan erinomaisesti, ja minulla on hyvät silmät. Minä näen kirkon kellotaulusta saakka, kuinka paljon kello on, vaikk'ei isäkään näe…
HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. Ja minä sanon, että sinä et näe mitään… Miltä minä sinusta näytän? Millainen minä sitten olen?… (Tiltil vaikenee hämillään) Kas niin, et vastaa, tiesinhän, ettet näe… Olenko minä kaunis vai ruma?… (Tiltil vaikenee yhä enemmän hämillään) Et vastaa? Olenko nuori vai vanha? Olenko punaposkinen vai keltainen?… Olenko ehkä kyttyräselkäinen?…
TILTIL sovitellen. Et, et, et ainakaan paljon…
HALTIJATAR. Olenpahan, naamastasi päättäen minä olen kauhean kyttyräselkäinen… Olenko koukkunenäinen? Onko vasen silmäni puhki?
TILTIL. Ei, ei, eihän toki… Kuka sen puhkaisi?
HALTIJATAR yhä enemmän hermostuen. Mutta sehän ei ole puhki… Hävytön… senkin kakara… Se on kauniimpi kuin toinen; se on suurempi, kirkkaampi, se on sininen, taivaan sininen… Entä tukkani, näetkö?… Se on keltainen kuin tuleentunut vilja… minun kutrini hohtavat kuin kulta… Ja niitä on minulla niin paljon, että päätäni painaa… Niitä pistää esiin kaikkialta… Näetkö, tässä?
Hän vetää esiin kaksi hienoa harmaata suortuvaa.
TILTIL. Näen, kyllä minä näen muutamia…
HALTIJATAR ihan loukkaantuneena. Vai muutamia!… Vaikka tukkani on tuuhea ja paksu kuin olkilyhde!… vaikka sitä on sylin täydeltä!… vaikka se valuu kultana maahan!… Tiedän kyllä, että ihmiset sanovat, etteivät ne näe minun tukkaani; mutta sinä et ole sellainen sokea, ilkeä ihminen, ethän?
TILTIL. En, en, minä näen niitä aivan hyvin sen verran, kuin niitä näkyy…
HALTIJATAR. Sinun pitää uskaltaa nähdä kaikki muukin, mikä ei näy!… Ihmiset ovat kovin eriskummallisia… Sittenkuin haltijat kuolivat, ihmiset eivät näe mitään eivätkä aavista mitään… Onneksi on minulla aina mukanani kaikki, mitä tarvitaan sammuneiden silmien sytyttämiseksi… Mikäs tämä on, jonka nyt vedän esiin pussistani?
TILTIL. Oi, kuinka kaunis pikku lakki… Mikä se on tuo, joka niin loistaa sen otsassa?…
HALTIJATAR. Se on se suuri Timantti, joka avaa silmät…
TILTIL. Ah…
HALTIJATAR. Niin; kun hattu on päässä, niin pyöräytetään Timanttia hiukan oikealta vasemmalle, kas näin, näetkö?… Se painaa silloin erästä nystyrää päässä, jota kukaan ei tunne ja joka avaa silmät…
TILTIL. Eihän se vain tee kipeää?…
HALTIJATAR. Päinvastoin. Se on loihdittu. Siitä näkee heti samassa, mikä on mihinkin kätkettynä; leivän sielun, viinin sielun, pippurinkin sielun…
MITIL. Näkeekö siitä sokerinkin sielun?
HALTIJATAR yhtäkkiä suuttuen. Tietysti… Minä en siedä turhia kysymyksiä… Sokerin sielu ei ole sen merkillisempi kuin pippurinkaan sielu… Kas niin, nyt minä annan kaiken, minkä voin, auttaakseni teitä etsimään Sinistä Lintua… Tiedän kyllä, että teillä olisi enemmän hyötyä Näkymättömyyden sormuksesta tai myös Lento-Liinasta… Mutta minä olen hukannut sen kaapin avaimen, johon ne panin… Ah, olin aivan unohtaa… (Osoittaa Timanttia) Kun sitä pitää näin, näetkö… vielä yksi kierros, niin näkee Menneisyyden… vielä pieni kierros, niin näkee Tulevaisuuden… Se on hyvin ihmeellinen ja käytännöllinen eikä sitä kukaan huomaa…
TILTIL. Isä ottaa sen minulta…