John Locke ja hänen "Mietteensä kasvatuksesta".
John Locke, Englannin huomattavin järkeisfilosofian edustaja ja sen ensimmäinen klassillinen kasvatuskirjailija, syntyi 29 p. elok. 1632 Wringtonissa Bristolin lähellä. Hän oli vanhempainsa, lakimies John Locken (synt. 1606) ja tämän vaimon Agnes tai Anne Keenen v. 1630 solmitusta avioliitosta syntynyt esikoinen; veli Thomas syntyi viisi vuotta hänen jälkeensä, mutta kuoli jo hyvän aikaa häntä ennen. Hänen varhaisemmasta lapsuudestaan ja varsinkin hänen äidistään tiedetään hyvin vähän. Se vain on varmaa, että koti oli noina kuohuvina uskonriitojen ja vapaustaisteluiden aikoina ankarasti puritaaninen, ja että isä, joka lopulta tarttui aseisiinkin parlamentin puolesta kuningasta vastaan ja sai "kapteenin" arvonimen, kasvatti esikoistansa aluksi jyrkässä, alistavassa kurissa, mutta hellitti sitä pojan varttuessa yhä enemmän, niin että heistä lopulta tuli mitä parhaimmat ystävykset: kasvatustapa, jota filosofimme myöhemmällä ijällään kiitollisena muistelee ja jota hän suosittelee kaikkien noudatettavaksi. Tämä isän suuri vaikutus poikaan tämän lapsuusvuosina näyttääkin osaltaan kehittäneen Lockessa sitä järkevyyttä, miehekästä pontevuutta ja kaiken tunteen halveksimista, joka on hänelle niin luonteenomaista sekä elämässä että kirjoituksissa. Kun äiti, jolle Locke myöhemmin antaa sen mainesanan, että hän oli "hurskas nainen ja hellä äiti", kuoli jo varhain, ei Locke ole koskaan saanut tuntea naisellista suloa eikä lämpimyyttä ympärillään — hän pysyi lisäksi vanhana poikana — eikä hän siis niin monien muiden merkkimiesten tavoin ole suinkaan ollut "äitinsä poika".
Kapteeni Locke osasi käyttää puolueensa saavuttamia voittoja hyväkseen hankkiakseen pojalleen vapaapaikan Westminsterin koulussa. V. 1646, 14 vanhana, John Locke lähtee jonkun verran kotikasvatusta saatuaan tähän Elisabet-kuningattaren perustamaan kouluun, kestämään sen kuria, latinanpänttäystä ja toverien pahaa kohtelua, kokonaista kuusi vuotta. Sillä Locke, joka oli ruumiiltaan heikko ja kivulloinen ja jota itsepintainen ja läpi koko elämän jatkuva rintatauti alkoi jo varhain vaivata, ei ollut suinkaan mikään loistava oppilas, ja vielä vähemmin kunnostautui hän telmiväin toveriensa leikeissä ja kepposissa. Sen ajan koulujen kuolettava, älyttömään ulkolukuun perustuva latinan, kreikan, arabian ja hebrean opiskelu ei myöskään patukoineen, lakkaamattomine kieliopin jauhamisineen, kaikkea todellista elämää ja hyödyllisiä tietoja kaihtavine menettelytapoineen tehnyt häneen hyvää vaikutusta, ja ankarasti hyökkääkin hän myöhemmin koko silloisen koulujärjestelmän kimppuun.
Asia ei oikeastaan paljoakaan parane, kun hän v. 1652 siirtyy Oxfordin yliopistokaupunkiin, sen Christ-Church-lukioon, missä hän myöskin saa apurahan. Sillä täälläkin vallitsee sama ahdas, rikkiviisauteen, turhiin väittelyihin ja hämäriin filosofisiin kaavailuihin taipuva henki kuin yleensä maan koko opetuslaitoksessa. Siitä huolimatta kokee hän kuitenkin hyöriä mukana ja suorittaakin tutkinnon toisensa jälkeen: v. 1656 saavuttaa hän alimman yliopistollisen arvon, baccalaureuksen, 2 vuotta myöhemmin tulee hänestä magister artium, v. 1660 kreikan ja 1662 puhetaidon aliopettaja; v. 1664 uskotaan hänelle siveysfilosofian opetustoimi, samalla kun hän koko ajan toimii englantilaisen lukiojärjestyksen mukaisesti nuorempien ylioppilaiden kaitsijana, "tutorina".
Vaikka nämä eri toimet erikoisine etuuksineen ovatkin nuorelle Lockelle hyvin tervetulleita, koska hän isänsä kuoltua v. 1660 on jäänyt varsin pieniin varoihin, ei hän kuitenkaan tunne saavansa sen ajan filosofisista harrastuksista eikä elämäntavasta hengelleen tyydytystä. Hän ei aivan yksinkertaisesti kykene käsittämään peripateetikkojen hämäriä selityksiä eikä niiden hyötyä, ja alkaa sentähden joutua epätoivoon henkisistä lahjoistaan. Kasvatusmietteittensä 166:nnessa pykälässä vakuuttaakin hän puhuvansa omasta kokemuksestaan, kun hän puhuu nuorista miehistä, jotka ovat taipuvaisia tulemaan alhaiseen käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja jotka tuntevat kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa nurkkaan, koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin kuivia sanoja ja tyhjää helinää, tai jotka taas päättävät, että jos niissä todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi ymmärrystä niitä käsittämään.
Näistä epäilyksistä ja tästä ristiriidasta vapauttaa hänet tutustuminen Descarteseen. Vaikk'ei hän myöhemmässä filosofisessa ajattelussaan voikaan yhtyä Descartesen pelkälle järjen toiminnalle perustuvaan menettelytapaan, on tämä suuri ranskalainen kuitenkin ikäänkuin antanut hänet omalle itselleen takaisin, istuttanut häneen järkähtämättömän uskon järjen kaikkivaltaan ja ohjannut hänet etsimään selkeyttä ja varmuutta käsitteisiinsä ja ajatuksiinsa. Kaikenlainen ajattelutyö alkaa häntä siitä lähtien huvittaa, kun hän kerran huomaa kykenevänsä ilman vaikeuksia ymmärtämään suuren maineen saavuttanutta filosofia. Ja oman kertomuksensa mukaan alkaa hän jo Oxfordissa ollessaan kirjoitella muistiin kaikkia huomioita ja ajatuksia, mitä hän sattuu tekemään tai tapaamaan, koska sellainen menettely hänen nähdäkseen on aivan erinomainen käsitteiden selventämiseksi, samalla kun se vaivatta luo aineistoa ja pohjaa tuleviin laajempiin kirjoitelmiin. Huomaakin selvästi, että Locken teokset ovat kaikki tällä tavoin syntyneet: ne ovat näet enemmän yksityisten, tarkkojen, ajan oloon keräiltyjen huomioiden kokoomuksia kuin yhtenäisen, johdonmukaisen, suunnitelmallisen kehittelyn tuloksia.
Tätä Oxfordin yliopistoelämää jatkui kaikista henkisistä taisteluista huolimatta kokonaista 13 vuotta, ja näytti se Locken opintoihin ja kotoa saatuihin uskonnollisiin perusteihin katsoen johtavan papin uralle.
Syystä tai toisesta ei Locke kuitenkaan tähän toimeen antaudu, vaan seuraa v. 1665 Englannin lähettilästä Walter Vanea tämän sihteerinä — sehän oli niihin aikoihin varattomien oppineiden yleinen toimi — Saksaan, taivuttamaan Brandenburgin vaaliruhtinasta pysymään puolueettomana Hollannin sodassa. Vaikk'ei matkan varsinainen tarkoitus toteutunutkaan, vaikutti tämä pistäytyminen vieraassa maassa kuitenkin hyvin herättävästi Lockeen, joka nyt ensi kerran poistui ahtaasta Oxfordistaan. Hänestä oli suuri nautinto nähdä uusia oloja, uusia ihmisiä, uusia tapoja, ja innostuneena kertoileekin hän ystävilleen matkahuomioistaan sekä kannattaa koko ikänsä innokkaasti matkailua tehoisana sivistymiskeinona.
Nähtävästi oli Locke suorittanut tehtävänsä esimiehensä mieliksi, koska hänelle heti sen jälkeen tarjotaan valtiollista tointa Espanjassa. Mutta hänen huono terveytensä estää häntä nyt, samoin kuin myöhemminkin, Vilhelm Oranialaisen aikana, suostumasta näihin kunnioittaviin tarjouksiin — on kysymys lähettiläänviroista Berliinissä, Wienissä, Madridissa, j.n.e. — sillä hän haluaisi joka suhteessa mahdollisimman hyvin palvella isänmaataan. Mitä erittäinkin tulee oleskeluun Saksassa, niin ei hän katso siellä voivansa pitää yllä isänmaansa kunniaa uljaassa oluenjuonnissa, hän, kuten hän leikillään sanoo, "koko kuningaskunnan kohtuullisin mies".
Mutta valtiotoimet olivat nähtävästi päättäneet anastaa Locken omakseen tavalla tai toisella, sillä seuraavana vuonna 1666, heinäkuussa, tutustuu Locke erään lääkärin välityksellä lordi Antony Ashley Cooperiin, surullisenkuuluisan Cabal-ministeristön jäseneen, jonka myrskyisiin, äkkinäisin nousuin ja laskuin kulkeviin vaiheisiin hänen kohtalonsa nyt sitoutuu parinkymmenen vuoden ajaksi!
Ensimmäisen ja ehkä kaikkein suurimman palveluksensa suorittaa Locke mahtavalle herralleen kuitenkin lääkärinä. Sillä Saksasta palattuaan oli Locke ryhtynyt Oxfordissa harjoittamaan lääketieteellisiä opintoja. Näihin lienevät hänet opastaneet hänen heikko terveytensä — jota hän hoiti niin suurella huolella, taidolla ja sitkeydellä, että kykeni kaikesta huolimatta saavuttamaan tuon kunnioitettavan ijän: 72 vuotta — ja niitä pitivät vireillä ajan yleinen taipumus kaikenlaisiin tämäntapaisiin harrastuksiin, mutta etenkin hänen lääkäri-ystävänsä, kuuluisa Sydenham ja John Mapletoft. Näiden oppineiden miesten tavoin hylkää hänkin perinnäisen lääketaidon pelkkään mielikuvitukseen perustuvat otaksumat ja vaatii lääketiedettäkin harjoitettavaksi Baconin periaatteiden mukaisesti vain havaintoon ja kokeiluihin nojautumalla. Näitä aatteita ajaakseen kirjoittaa hän v. 1669 erikoisen tutkielmankin, De Arte medica (Lääketaidosta), joka niin läheisesti liittyy hänen yleiseen käytännölliseen, todellisuuden pohjalla pysyvään ajattelusuuntaansa. Aika ajoin Ashleyn toimista vapauduttuaan jatkaa hän Oxfordin yliopistossa lääketieteellisiä opinnoltaan, suorittaapa 1674 alustavan tutkinnonkin ja saa seuraavana vuonna Christ-Churchin lääketieteellisen apurahan. Mutta varsinaiseksi ammattilääkäriksi ei hän koskaan antautunut. Hän käytteli taitoaan vain yksityisesti, etenkin Ashleyn perheessä, missä hänellä oli siihen kivulloisten lasten parantajana yllinkyllin tilaisuutta. Hän saavutti melkoista mainettakin onnistuneista hoidoistaan — m.m. paransi hän Pariisissa ollessaan Englannin sikäläisen lähettilään rouvan, jonka lääkärit jo olivat hyljänneet — niin että Englannin kuningaskin v. 1698 kysyi hänen neuvoaan.
Kun Locke siis erinomaisen rohkeasti, mutta onnistuneesti oli parantanut lordi Ashleyn sisäisen vamman, jonka tämä oli saanut ratsailta pudotessaan, mieltyy tämä valtakunnan ehkä hetkellisesti vaikutusvaltaisin mies niin suuresti filosofimme oppiin, älykkääseen, huoliteltuun käytökseen ja muihin avuihin, että kutsuu hänet v. 1667 Lontooseen, asumaan hänen talossaan lääkärinä, ystävänä, kirjurina ja kasvattajana.
Lordi Ashleyn, myöhemmin Shaftesburyn kreivin, valtiollinen maine ei ole kaikkein parhaimpia: aikalaisensa vihasivat häntä yleisesti, Dryden ivaili häntä varsin purevasti Achitophelissaan ja häntä epäiltiin osalliseksi salaliittoihin Monmouthin, Kaarle II:n äpärän ja rohkean kruununtavoittelijan hyväksi. Hän palveli kaikkia kuninkaita ja hallituksia, muutti alituisesti valtiollista karvaa, mutta osasi aina muiden sortuessa pelastautua ja lisätä samalla suunnatonta omaisuuttaan. Ehkäpä näki Locke hänessä läheltä katsoen parempia ominaisuuksia kuin ulkopuolinen maailma, se vain on varmaa, että hän antautui sydämmellään ja sielullaan tämän vihatun miehen palvelukseen. Me näemme hänen suurissa juhlatiloissa kulkevan muiden sihteerien kanssa avopäin lordin vaunujen sivulla ja ottavan häntä vastaan nöyrästi kumarrellen hänen niistä astuessaan. Me näemme hänen toimivan lordikanslerin esittelijäsihteerinä, hankkivan suojelijansa nuorelle, kivulloiselle pojalle ylhäisen puolison, Rutlandin herttuan tyttären, joka on 3 vuotta 17-vuotiasta miestään vanhempi, ja johtavan kokonaan tästä avioliitosta v. 1671 syntyneen pojan, kolmannen Shaftesburyn kreivin, tunnetun filosofisen kirjailijan, kasvatusta. Tämä tavaton työtaakka ja Lontoon sumuinen ilma käyvät kuitenkin siinä määrin hänen terveydelleen vaarallisiksi, että Locke pistäytyy Ranskassa ystävänsä Mapletoftin kanssa v. 1672, mutta kun Shaftesbury ei voi olla kauvan taidokasta sihteeriään vailla, täytyy Locken vaadittuna pian palata takaisin.
Mutta valtiolliset selkkaukset, etenkin suhteet Hollantiin, syöksevät Shaftesburyn vallasta jo marraskuussa 1673, ja niin pääsee Locke vihdoinkin toteuttamaan kauvan suunnitellun aikeensa oleskella pitemmän aikaa Ranskan leudommassa ilmanalassa. V. 1675 lähtee hän Montpelliern kuuluisaan kylpypaikkaan, missä hän harrastaa ahkerasti filosofisia opinnoita ja tutustuu m.m. Pembroken kreiviin, joka tekee hänelle suuria ystävänpalveluksia hänen myöhemmän maanpakonsa aikana ja jolle hän omistaa ensimmäisen filosofisen teoksensa, Tutkimuskokeen inhimillisestä ymmärryksestä. Montpellierstä palaa hän kuitenkin parin vuoden kuluttua Pariisiin, koska Shaftesbury oli Towerissa päiväämällään kirjeellä kehoittanut häntä huolehtimaan erään rikkaan kauppiaan John Banksin pojan kasvatuksesta tässä maailman pääkaupungissa. Locke suostuu edulliseen ehdotukseen, matkustelee hoidokkinsa kanssa ympäri Ranskaa, mutta viettää sentään enimmän osan aikaansa Pariisissa. Siellä hankkii Englannin lähettilään Montaguen tuttavuus hänelle pääsyn kaikkein ylhäisimpiin ja huomattavimpiin seurapiireihin, joihin sirokäytöksinen, sivistynyt filosofimme on niin mieltynyt.
Mutta keväällä v. 1679 on hänen pakko palata Englantiin, missä pääministeriksi kohonnut Shaftesbury häntä jälleen tarvitsee. Ja niin vajoaa Locke jälleen moniksi vuosiksi politiikan pyörteisiin, ankaraan työhön ja uuvuttavaan levottomuuteen. Mutta kaiken tämän touhun ohella on hänen huolenaan suojelijansa pojanpojan kasvattaminen, jota isoisä aivan erikoisesti harrastaa. Locken palatessa v. 1679 Englantiin oli nuori kreivi lähes 9-vuotias, ja hänet uskotaan nyt kokonaan Locken hoitoon. Claphamista ostetaan erikoinen talo, minne poika sijoitetaan latinaa ja kreikkaa puhuvan opettajattaren Elisabeth Birchin kanssa. Melkein joka päivä käy Locke katsomassa "siirtolaa", antamassa ohjeita ja neuvottelemassa. Näin on hänellä tilaisuus käytännössä koetella uusia kasvatusperiaatteitaan, etenkin vanhojen kielten oppimista pelkän puhelemisen avulla, niin että hän voi tässäkin suhteessa rakentaa havainnon ja kokemuksen pohjalle. Ruumiillisesti kovin heikko oppilas vahvistuu huomattavasti, edistyy hyvin henkisissäkin harrastuksissa ja muistelee myöhemmin suurella kiitollisuudella Locken toimia hänen hyväkseen.
Mutta tätä ahkeraa puuhaa niin valtiollisissa kuin kasvatustoimissa kestää vain kolmisen vuotta: Shaftesbury kukistuu jälleen, ja peljäten Monmouthin vallanperimystä tarkoittaneiden juontensa kostoa pakenee hän lopulla v. 1682 Amsterdamiin, missä hän kuolee jo seuraavan vuoden alussa.
Locke siirtyi suojelijansa kukistuttua Oxfordiin jatkamaan lääketieteellisiä opintojaan, mutta huomasi pian urkkijain seuraavan kaikkia hänen askeleitaan, niin että hänkin katsoi viisaimmaksi lähteä Hollantiin maanpakoon syksyllä v. 1683. Ja jo seuraavana vuonna riistetäänkin häneltä hänen lääketieteellinen apurahansa, hänen nimensä esiintyy Kaarle II: n kuoltua Hollannin hallitukselle annetulla isänmaanpetturilistalla, ja hänen on pakko jonkun aikaa piileillä milloin minkin ystävänsä luona. Vihdoin saavat Locken englantilaiset suosijat sen verran aikaan, että Jaakko II lupaa hänelle armon, jos hän saapuu Englantiin. Mutta Locke vastaa, ett'ei hän tarvitse armahdusta, kun hän ei tiedä mitään pahaakaan tehneensä, ja jää yhä maanpakoon, kunnes Vilhelm III Oranialaiuen valloittaa Englannin valtaistuimen. Vasta silloin, helmikuussa v. 1689, palaa hän isiensä maahan kuningatar Marian seurassa — hän oli Rotterdamissa aikaisemmin joutunut tulevan kuningasparin läheiseen tuttavuuteen.
Eipä ollut siis filosofimme kohtalo kadehdittavimpia: joutua 50-vuotiaana, heikkona, kivulloisena, väsymättömän työn ja toimen palkaksi kuuden vuoden maanpakoon!
Mutta siellä kaupungista kaupunkiin kierrellessään — hän viipyy väliin Amsterdamissa, väliin Leydenissä, väliin Rotterdamissa, Utrechtissa y.m. — oppii hän tuntemaan maan mainioimmat ja oppineimmat miehet, kuten esim. teologian professorin, uskonnollisesta suvaitsevaisuudestaan kiitetyn Philip von Limborchin, Genevessä syntyneen filosofian professorin Jean Le Clercin, "Bibliothéque Universellen" julkaisijan, y.m., ja siellä tulee hänestä ennen kaikkea filosofinen kirjailija.
Sillä mitä Locke lie opiskeluvuosinaan ajatellut ja tutkinutkin, kirjoittamiseen ja kirjoitettunsa julkaisemiseen jäi hänelle muilta elatushuolilta ja tehtäviltä hyvin vähän aikaa, niin että hän tätä ennen oli tuskin mitään julkaissut. Kyhäillyt oli hän tosin yhtä ja toista, merkinnyt muistiin ajatuksiansa ja huomioitansa, pitänyt päiväkirjaa eri matkoiltaan, j.n.e., mutta varsinaisesti supistuu hänen kirjallinen toimintansa tätä ennen hyvin vähiin ja koskettelee sangen ymmärrettävästi vain uskonnollisia kysymyksiä. Niinpä pohtii hän kuningasvallan uudistuksen aikoihin, v. 1660, valtiovallan oikeutta määrätä ehdonalaisia seikkoja uskonnon harjoituksessa, asettuen hyvin vapaamieliselle kannalle, mutta jyrkän järjestyksen ja kurin puoltajaksi. Väitteittensä tueksi esittää hän sitten seuraavassa kyhäyksessään samana vuonna muinaisen Rooman valtiotaidon suurta suvaitsevaisuutta kaikenlaisia uskonlahkoja kohtaan ja osoittaa sen merkityksen valtion voimistumisessa. Samaan suuntaan jatkaa hän v. 1661 eräässä latinankielisessä kirjoitelmassaan, joka selittää raamatun erehtymättömäksi julistetun ja eri uskonsuuntia tuomitsevan tulkinnan tarpeettomaksi, jopa vaaralliseksikin. V. 1669 saa hän nämä lempeät suvaitsevaisuusmielipiteensä esille Shaftesburyn laatiessa suunnitelmaa vasta perustamansa Carolinan siirtokunnan ohjesäännöiksi, ja v. 1682 kirjoittaa hän lentokirjasen vastustaakseen ajatusta Englannin kirkon valamisesta yhteen kaavaan ja puoltaakseen mitä suurinta suvaitsevaisuutta.
Onkopa ihme siis, että tämä "rauhallinen kristitty" — sen nimistä kirjoitelmaa suunnittelee hän v. 1688 — joka oli aikansa verisistä uskonsodista ja jäytävästä kansalaiskiistasta nähnyt, mihin suvaitsemattomuus ja uskonkappaleiden puolesta kiivaileva kiihko voivat viedä maan, ensimmäisessä varsinaisessa julkaistussa tutkielmassaan, Epistola de tolerantia (1689), puoltaa juuri samaa suvaitsevaisuutta, jota hän on siihen asti niin johdonmukaisesti ja järkähtämättömäsi julistanut. Tässä Kirjeessään Suvaitsevaisuudesta — jota ankarain englantilaisten hyökkäysten johdosta seuraa kaksi samaa asiaa käsittelevää esitystä vv. 1690 ja 1692 — selittää hän, että vain Kristus on eri uskonsuuntien pää ja että näille on siis myönnettävä mitä suurin vapaus, ell'eivät ne aja mitään yhteiskunnalle vaarallisia aatteita, eivät tavoittele etuoikeuksia, eivät turvaa vieraan vallan apuun eivätkä kiellä Jumalaa. Niin harras kristitty ja uskovainen kuin Locke onkin — v. 1695 koettaa hän eräässä tutkielmassa todistaa kristinuskon järjenmukaiseksi ja selvästi käsitettäväksi sellaisena, kuin se esiintyy raamatussa ilman ihmislisiä ja turhia kaavamaisuuksia — pitää hän ennen kaikkea silmällä käytännöllistä asiain järjestystä ja valtion parasta ja koettaa aina asettua järkevimmälle, ennakkoluulottomimmalle kannalle.
Tätä ennakkoluulottomuuttaan osoittaa hän myös selittäessään vain sattuman luoneen eron ylhäisen ja alhaisen, herran ja palvelijan välille ja julkaistessaan v. 1690 kaksi kirjoitusta Hallituksesta, joissahan torjuu sen luulon, että kuninkuus olisi Aatamin patriarkaalisten oikeuksien jatkoa. Huomattavampaa on, että hän niissä selittää omaisuuden syntyneen inhimillisen työn liittymisestä luonnon vapaasti suomiin antimiin ja valtion kehittyneen rauhallisesta yksilöjen luonnollisten oikeuksien luovuttamisesta lakiasäätävän vallan haltuun, asettuen siis vastustamaan Hobbesin oppeja kaikkien sodasta kaikkia vastaan. Käytännöllistä älyään osoitti hän taas vv. 1692 ja 1695 kahdessa lentokirjasessa vastustaessaan rahapulaan joutuneen hallituksen aikeita alentaa korkokantaa ja korottaa rahan arvoa sekä todistaessaan moisen menettelyn järjettömyyden ja vaarallisuuden: v. 1696 asettuikin hallitus pulan poistamisessa kokonaan hänen kannalleen.
Tätäkin kysymystä selvitellessään huomasi Locke, kuinka ihmiset ovat taipuvaisia pitämään nimeä, sanaa todellisempana ja tärkeämpänä kuin itse asiaa; hehän luulevat maksavansa sillä ja sillä mielivaltaisesti määrätyllä hopean nimellisarvolla, vaikka he maksavatkin itse hopealla, sen todellisella arvolla, jonka määrää kysyntä ja tarjonta.
Tämä huomio oli jo monet kerrat ennen kiinnittänyt hänen mieltänsä. Kun hän keskusteli ystäviensä kanssa tai luki filosofisia kirjoituksia, havaitsi hän, kuinka hämäriä useimpain ihmisten käsitteet olivat, kuinka vähän tiedettiin, mistä kulloinkin oli todellisuudessa kysymys, missä olivat inhimillisen järjen rajat, mitä seikkoja voitiin tajuta, mitä taas ei: harhailtiin tiettöminä, epävarmoina suunnasta toiseen, kun ei ollut olemassa inhimillisen ymmärryksen karttaa.
Tämän kartan pitää Locke kuitenkin välttämättömänä, ja vuosien mittaan onkin hän puolestaan vetänyt siihen usean viivan ja rajan, ja kun hänellä Hollannissa vihdoinkin on enemmän vapaata aikaa, täydentää hän nyt aikaisemmat ajatuksensa, antaa niistä lyhennysotteen Le Clercin Bibliothéque Universelleen v. 1688 ja julkaisee ne vihdoin kotimaahan tultuaan englanniksi v. 1690. Kirja saavuttaa suurta huomiota, toinen painos valmistuu jo 1694, kolmas 1695, neljäs 1700, ja 1760 ilmestyy jo 15:s painos. Ranskaksi kääntää sen Locken tavallinen ranskantaja Coste v. 1700, ja latinaksi Barridge 1701.
Tämä Essay concerning Human Understanding (Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä), johon liittyy vv. 1697-1700 kirjoitettu ja v. 1706 julkaistu laaja lisäluku Conduct of Human Understanding (Inhimillisen ymmärryksen ohjauksesta), on lajissaan ensimmäinen yritys ja painavin lisä, mitä Locke ja yleensä hänen aikansa englantilainen rationalistinen ajatus ovat tuoneet ihmiskunnan henkiseen aartehistoon. Sen perusajatuksena on, ett'ei ole olemassa n.s. synnynnäisiä mielteitä, vaan että ihmisen sielu on alkuaan kuin tyhjä lehti tai puhdas vahataulu. Kaikki mielteemme saavat alkunsa kokemuksesta, joko aistien välittämästä (sensation) tai sisäisestä (reflexion). Tiedon lähteenä on siis kokemus, havainto, huomio. Tältä pohjalta lähtien käsittelee nyt Locke kysymystä ihmisen ajatuksesta laveasti, tyynesti, selkeästi, yleistajuisesti. Hän torjuu tyhjät, merkityksettömät sanat ja perustaa sielun tutkimisen sielullisten ilmiöiden tarkkaamiseen, luokittamiseen ja niitä hallitsevien lakien selvittämiseen. Hän määrää inhimillisen ymmärryksen rajat, suhteet, tarkoitusperän ja suunnittelee paremmin kuin Bacon tieteellisen tutkimuksen mahdollisuudet ja tehtävät. Hän ei tahdo ratkaista kysymystä sielun olemuksesta, koska me emme voi siitä mitään varmuutta saada: voi olla mahdollista, että se on itsenäinen, aineeton olento, mutta voihan myöskin otaksua sen olevan pelkkää aivojen toimintaa. Yhtä vähän pääsee hän tutkimuksessaan olioiden olemuksen perille, hän kun tyytyy vain siihen, mitä ne itse itsestään ilmoittavat. Mutta tämäkin tieto riittää elämämme käytännöllisiin tarkoituksiin ja älymme ohjaukseen, ja muutahan emme tarvitsekaan. Vain järki, ei pakko, voi hävittää eri uskonsuuntien väliset eroavaisuudet, samoin kuin vain se voi luoda kasvatuksessa pysyviä tuloksia; sillä vaikka uskonnossa onkin jotakin ylijärkistä, ei siinä ole kuitenkaan mitään vastoinjärkistä (Eucken). Kaikessa on asetuttava sellaiselle kannalle, että järki ja kokemus voivat sen yhteisesti hyväksyä.
Tämän teoksen vankalle perustalle rakentaa sitten Locke myöskin toisen pääteoksensa Some Thoughls concerning Education (Muutamia mietteitä kasvatuksesta).
Niinkuin kaikki Locken kirjoitukset, on tämäkin syntynyt todellisesta, käytännöllisestä tarpeesta ja ulkonaisesta sysäyksestä. Parlamentinjäsen Edward Clarke, johon Locke oli aikaisemmin tutustunut, kyseli häneltä neuvoja poikansa kasvatuksesta. Locke lähetti ystävälleen Hollannista seikkaperäisiä, tätä kysymystä käsitteleviä kirjeitä, joissa hän esitteli ajatuksiaan niinkuin ne hänen kynänsä kärkeen osuivat, ilman sen parempaa suunnitelmaa tai yhtenäisyyttä. Maanpaosta palattuaan asettuu Locke v. 1691 asumaan ystävänsä, Cudworth-filosofin tyttären, rakastettavan ja sivistyneen rva Damaris Mashamin luo Oatesiin, 20 engl. penikulman päähän Lontoosta, jonka sumuinen ilma ei ole hyväksi hänen horjuvalle terveydelleen ja jonne hän pistäytyy vain tuolloin tällöin Kauppaneuvoskunnan jäsenenä ollessaan (1696-1700) tai muita pienempiä virkoja hoitaessaan. Täällä ymmärtävässä, ystävällisessä seurassa tapaa Locke nyt, osansa talon kuluista maksaen, vanhoiksi päivikseen rauhallisen, viihtyisän kodin, jonka helmaan hän pysähtyy ainaisesta maailmankiertämisestään ja jonka suojassa hän myös vetää viimeisen henkäyksensä 28 p. lokak. 1704. Täällä saa hän myös käytännössä koetella Clarkelle esittämiään periaatteita, johtaessaan ystävättärensä tytärpuolen Esterin — Sir Francis Masham oli toisissa naimisissa — ja viisivuotiaan pojan Frankin kasvatusta. Ja kun muutkin hänen ystävänsä (m. m. oppinut William Molyneux) haluavat hyötyä hänen neuvoistaan ja ajatuksistaan, kuullessaan hänen kaikkien kasvattiensa erinomaisesta edistyksestä, kehoittavat he innokkaasti Lockea julkaisemaan nuo Clarkelle kirjoittamansa kirjeet. Locke noudattaakin kehoitusta, ja kun hänellä ei ole aikaa ryhtyä niitä paremmin järjestelemään ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi laatimaan, julkaisee hän ne tuolla ylempänä mainitulla, vaatimattomalla nimellä heinäkuussa v. 1693. Tämä teos, josta ennen hänen kuolemaansa ennätti ilmestyä 4 painosta ja jonka Pierre Coste — vuodesta 1697 Mashamin perheen ranskalainen kotiopettaja — oli kääntänyt ranskaksi jo v. 1695, oli tekijänsä lempiteos, ja jokaista painosta varten korjaili ja lisäili hän sitä niin tuntuvasti, että alkuperäinen laitos oli vain 2/3 lopullisesta. Niinpä ovat kokonaan lisättyjä pykälät 37, 62, 93, 94, 98, 115, 117, 161, 176, 205, ja osittain uudistettuja ja laajennettuja pykälät 14, 21, 66, 70, 77, 107, 108, 110, 130, 136, 143, 145, 167, 168, 169, 177, 189, 195. Tämän syntymistapansa mukaisesti puuttuukin Mietteiltä kasvatuksesta kiinteämpi yhtenäisyys ja luja suunnitelma, niin että niissä esiintyy usein saman asian kertailua, pientä ristiriitaisuutta ja epäsuhtaisuutta eri osien välillä. Niitä kirjeinä kyhätessään on Locke myös harjoittanut mahdollisimman vähän lähdetutkimusta, ja jos hän viittaa johonkin lukemaansa kohtaan, esittää hän sen useimmiten väärin, koska hänen muistinsa pettää, tai lisäilee hän muutamia tuollaisia viittauksia myöhemmin tekstiinsä.
Mutta kaikista puutteista huolimatta antaa näille Mietteille aivan erikoisen viehätyksen ja arvon niiden kuvarikas, rauhallinen ja älykäs esitystapa, niiden rohkea ennakkoluulottomuus ja niiden käytännöllinen, koeteltu järki. Sillä ne eivät ole mitään kamarifilosofin haihattelevan mielikuvituksen tuotteita, vaan nojaavat joka kohdaltaan todellisuuteen ja ovat mitä läheisimmässä yhteydessä Locken koko elämän ja maailmankatsomuksen kanssa. Jos Jules Lemaitre on voinut osoittaa, kuinka suuresti Rousseaun oma elämä ja omat kokemukset ovat vieraan lainan ohella vaikuttaneet Émilen syntyyn ja periaatteisiin, niin samoin on varsin helppo nähdä, kuinka läheisesti Locken Mietteet liittyvät hänen omiin havaintoihinsa, yleisiin mielipiteisiinsä ja henkilökohtaisiin muistoihinsa.
Ylempänä on jo mainittu, että Locken kasvatusaatteet suureksi osaksi perustuvat inhimillistä ymmärrystä koskevassa tutkimuksessa esitettyihin tuloksiin. Ja tosiaankin: jos sielu on "tabula rasa", puhdas taulu, on kasvatuksen tehtävä sitä tärkeämpi; vaikka luonteessa onkin erinäisiä voimakkaampia taipumuksia puoleen tai toiseen, voi kasvatus kuitenkin melkein täydelleen muovailla lapsen mielen, istuttaa sen herkkään, hedelmälliseen maaperään ennen kaikkea hyviä tottumuksia ja määrätä koko vastaisen kehityksen suunnan. Ja kun kokemus on kaiken tiedon lähde, ja kun jokaisen on siinä suhteessa nojattava vain omiin havaintoihinsa ja omiin elämyksiinsä, ei opettajan suinkaan tule pakolla ahtaa lapsen päähän ulkonaista, sisällyksetöntä tietoa, josta lapsella ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta. Ei! Lapsen on annettava tulla siihen kokemukseen, että opiskelu on miellyttävää ja huvittavaa, että sitä vaaditaan tietämään ja taitamaan vain sellaista, minkä se voi havaita aistimillaan tai vaivatta käsittää ymmärryksellään, että ahkeruudesta on seurauksena muiden kunnioitus ja arvonanto, laiskuuden palkintona taas epäsuosio ja häpeä. Juuri siitä syystä ei olekaan suosittava tuota renessanssin valtaan nostamaa kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain päähänpänttäystä, vaan on kieliäkin opittava kokemuksen eikä pakkotiedon ja kieliopin avulla: niin kuolleita kuin eläviä kieliä on opittava niinkuin äidinkieltä, jokapäiväisen, havainnollisiin esineihin liittyvän harjoittelun ja vaistomaisen omaksumisen avulla. Kun ei toinen ihminen voi toiselle välittää ulkonaisia eikä sisäisiä kokemuksia, ell'ei toisella ole halua ja kykyä ottaa niitä vastaan, on kasvattajan tehtävänä opettaa lapselle vain ensimmäiset alkeet kustakin tiedonhaarasta, antaa ikäänkuin oikea suunta ja jättää oppilaan omaksi huoleksi, mikäli tällä on siihen harrastusta ja tarvetta, tietojen myöhempi kartuttaminen ja eteenpäin käyminen kerran viitoitetulla uralla. Sentähden onkin lapsen kykyjä ja taipumuksia tarkoin tutkittava, niillä on kokeiltava ja sitten vasta määrättävä suunta, johon niitä on ohjattava. Sillä kaikki riippuu tästä ensimmäisestä ohjauksesta, niinkuin joen alkusuunta määrää sen myöhemmän juoksun. Tieto ei ole pääasia, etenkään ei kuollut kirjatieto, koska se ei kasvata luonnetta eikä kehitä miestä kunnolliseksi ja kyvykkääksi: onpa oppi suorastaan vähäarvoisin osa koko kasvatuksessa! Nuorta ihmismieltä on vaistomaisesti vaikuttavien ja varhain istutettujen tottumusten kautta ohjattava etupäässä hyveeseen, viisauteen ja moitteettomaan käytökseen, sillä ne luovat miehen ja tekevät hänestä sen, mitä hänestä tehdä voi. Tottumuksen on autettava järkeä siksi, kunnes tämä oikein ohjattuna kykenee toimimaan omasta puolestaan ja antamaan vain viisaita ja oikeita käskyjä. Järjen oikea kehittäminen ja harjoittaminen onkin korkein täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa. Ja järjen tehtävänä on taas opastaa meitä vain sellaiseen, mikä on varmaa, hyödyllistä, hyveellistä, tarpeellista yksilölle ja isänmaalle.
Tässä alituisessa käytännöllisen elämän vaatimusten, hyödyn ja varmuuden huolehtimisessaan onkin Locke oikea tyypillinen englantilaisen luonteen ja englantilaisen filosofisen suunnan edustaja. Hän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siunausta ja hyötyä hyvä terveys ihmiselle tuottaa ja kuinka suuresti heikkoakin terveyttä voidaan vahvistaa huolellisella hoidolla, hän, joka oli syvästi perehtynyt lääketieteeseen ja joka kivulloisuudestaan huolimatta saavutti 72 vuoden ijän! Sentähden asettaakin hän kasvatuksen ensimmäiseksi tehtäväksi lapsen ruumiin karkaisemisen, terästämisen ja kaikenpuolisen hoitamisen, sillä hän tiesi myös omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu, kun heikko terveys estää palvelemasta isänmaata niin tarmokkaalla tavalla ja niin vastuunalaisissa paikoissa kuin muutoin tilaisuutta olisi.
Hyödyn näkökohta määrää myös latinan ja kreikan kohtalon: onhan kerrassaan järjetöntä vuosikaudet ajaa lasten päähän suunnattoman ajanhukan kaupalla ja patukan avulla kieliä, joita he eivät kaiken todennäköisyyden mukaan tule koulusta päästyään milloinkaan enää käyttämään! Mieluummin opetettakoon etusijassa omaa äidinkieltä, johon heidän on pakko turvautua joka päivä, sekä muita uusia kieliä, kuten esim. ranskaa, josta voi myöskin olla käytännöllistä hyötyä. Kuolleita kieliä on opittava vain niin paljon, että kutakuinkin ymmärretään vanhoja kirjailijoita: kerrassaan mieletöntä ja tarkoituksetonta on sepittää latinaisia runoja ja puheita. Pikemminkin on kunnon kansalaisen ahkeroitava oman maansa lakien ja laitosten tuntemista, kirjanpitoa, mittausoppia ja kaikenlaisia käsitöitä, sillä niistä voi olla hyötyä missä elämäntilassa tahansa. Tanssi, miekkailu ja ratsastus ovat myöskin tarpeellisia liikkeiden sirostajina ja varmuuden luojina, koska kunnon kansalaisen tulee kyetä esiintymään sekä omaksi että isänmaansa eduksi niin sodan kuin rauhan aikana. Runoileminen, maalaaminen ja soittaminen ovat sitä vastoin kerrassaan hyödyttömiä taitoja, koska ylhäisemmät seurapiirit panevat niihin hyvin vähän arvoa ja koska ne — ajan esimerkit silmien edessä — näyttävät johtavan vain tapojen turmelukseen, joutilaisuuteen ja tuhlaukseen. Piirustusta sitä vastoin voi varsin hyvällä syyllä opetella, koska siitä on käytännöllistä hyötyä etupäässä matkamuistojen säilyttäjänä.
Jos siis englantilaisen luonteen enemmän käytännöllistä hyötyä ja järjen kehitystä kuin tunteen ja taiteellisten taipumusten vaalimista silmälläpitävä perusvirtaus esiintyy Locken kasvatusmietteissä varsin huomattavana, niin eipä ole vähempi se osuus, mikä hänen oman elämänsä kokemuksilla on hänen ajatustensa ja ohjeittensa muodostumisessa.
Edellä on jo puhuttu hänen terveydellisistä kokemuksistaan, ja juuri äsken viittasimme lyhyesti sen ajan kevytmieliseen taiteilijaelämään. Mutta jos Locke, kuivanjärkevä, syvempiä tunteita puuttuva, hillitty vanhapoika halveksiikin taiteita, niin sitä suuremman arvon — tekisipä melkein mieli sanoa: suurimman arvon koko kasvatuksessa — antaa hän hienoille, kohteliaille seuratavoille ja sirolle käyttäytymiselle. Hänhän eli suurimman osan ikäänsä maan ylhäisimmissä piireissä, ja siellä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta nähdä, mitä sivistyneet seuratavat ja niiden mukaan muodostuva yleinen mielipide merkitsevät, kuinka paljon niistä voi olla hyötyä yritteliäälle miehelle ja kuinka haitalliseksi kömpelö, arkaileva käytös voi osoittautua joko huonosti kasvatetuille tai muutoin typerille ihmisille. Elettiinhän Ludvig XIV:n aikaa, ja pitäähän Locke sekä ensimmäisen neuvottavansa, Clarken, että ajan yleisen katsantotavan mukaisesti silmällä vain ylempiin säätyihin kuuluvan lapsen kasvattamista. Niinpä palaakin Locke kolme eri kertaa kohteliaisuuteen ja esittää sivistyneistä seuratavoista mielipiteitä ja havaintoja, jotka kuuluvat hänen kirjansa viehättävimpiin. Ylhäisempien säätyjen katsantokannoista johtuu myös, että Locke antaa kasvatusopissaan niin suuren merkityksen kunnian ja häpeän tunnolle rankaisun välikappaleena. Ja ajan sotakauhujen, raakuuden ja tapainturmeluksen keskellä teroittaa Locke aivan erikoisesti lempeyttä, sääliä ja lähimmäisenrakkautta, mutta kehoittaa samalla totuttamaan lapsia kestämään kärsimyksiä, vaivoja ja rasituksia, sillä eihän sitä tiedä, mikä heidän kohtalokseen on tuleva. Isänmaan hädän, häpeän ja rikkinäisyyden huolestuttaessa jokaista sen todellista ystävää pitää Locke pääasiana hyveellisten, tarmokkaiden, viisaiden, luonteeltaan lujien ja käytännölliseltä älyltään ja kyvyltään huomattavien miesten kasvattamista, eikä suinkaan kirjanoppineiden. Ja jotta kansan syvät rivitkin saataisiin tottumaan työhön ja järjestykseen, ehdottaa Locke v. 1697, Kauppaneuvosten jäsenenä ollessaan, n.s. työkoulujen perustamista jokaiseen pitäjään. Niihin piti ottaa kaikki köyhät, 3—14-vuotiaat lapset kuljeskelemasta ja harjoittamasta kaikenlaista pahaa, jotta he siellä ruokittuina ja vaatetettuina oppisivat tekemään työtä, ja jotta maanviljelijät ja käsityöläiset saisivat heistä aikanaan kunnollisia apulaisia.
Senaikuisesta koulukasvatuksesta ei Locke usko mitään hyvää lähtevän, siksi katkerat on hänellä siitä omakohtaiset muistot. Heikkona, arkana, kivulloisena joutui hän Westminsterin kouluun keskelle vallatonta, telmivää poikalaumaa, joka varmaankaan ei kohdellut erikoisen hyvin tuota "kuninkaan koululaista". Hän ei itse kyennyt telmimään mukana eikä suunnittelemaan hedelmätarhojen ryöstöä, ja opettajan patukassa oli niin kovin paljon kärsimistä. Sitäpaitsi ei tuollaisessa parvessa kykenevinkään opettaja voinut kasvattaa hoidokkejaan kunkin yksilöllisten taipumusten mukaan, jos hänellä siihen olisi haluakin ollut: hän vain opetti, mutta ei kasvattanut. Kaikista näistä syistä tuomitsee Locke ehdottomasti julkisen kasvatuksen ja suosittelee yksityisopetusta, kunhan vain saadaan sellainen opettaja, joka on itse hyveellinen, hienosti kasvatettu, ymmärtäväinen ja tehtäväänsä innostunut. Että taas Locken puoltamaa menettelytapaa noudattamalla voitiin päästä erinomaisiin tuloksiin niin suhteessa kuin toisessa, sen oli hän itse kokenut johtaessaan niin monen lapsen kasvatusta: suojelijansa Shaftesburyn pojan ja pojanpojan Lontoossa, kauppias John Banksin pojan Pariisissa, kveekarikauppiaan Furlyn pojan Rotterdamissa, Ester ja Frank Mashamin Oatesissa. Locke voikin sentähden useissa kohdin viitata omiin kokemuksiinsa ja huomioihinsa ja väittää rakentavansa, ei mielikuvituksen, vaan käytännöllisen todellisuuden pohjalle. Samoin muistelee hän isänsä kasvatusta, kehoittaessaan vanhempia kohtelemaan lapsiaan ensin ankarasti ja ehdotonta kuuliaisuutta vaativasti, mutta vähitellen näiden varttuessa muuttamaan suhteen yhä enemmän uskotun ystävän ja hyvän toverin suhteeksi. Kotoista perua on niinikään harras uskonnollisuus ja syvä luottamus ilmoitettuun sanaan.
Mutta niin suuresti kuin Locken oma aika, ympäristö, kokemukset ja havainnot ovatkin vaikuttaneet hänen kasvatusopillisiin mietteisiinsä, niin on myös toiselta puolen huomattava, että hän, kuten luonnollista onkin, kiinteämmin tai höllemmin liittyy edeltäjiinsä. Vaikka hän kirjansa syntymistapaan nähden käyttikin hyvin vähän lähteitä, ja milloin niitä käytti, viittasi niihin useimmiten erehdyttävästi, ja vaikka hän ei näytäkään — ilmeisesti suureksi vahingoksi teoksensa perusteellisuudelle ja monipuolisuudelle — tunteneen aikaisempia englantilaisia kasvatuskirjailijoita Aschamia, Mulcasteria, Brinslyä, Hoolea, on syytä kuitenkin lyhyesti huomauttaa niistä kohdista, joissa Locke astuu edeltäjäinsä jälkiä, koska hän on voinut oppia ja koska hän varmasti onkin oppinut heiltä yhtä ja toista: olihan Hollanti, missä Locke niin kauvan oleskeli, ikäänkuin oppineen Europan keskus ja suotuisin turvapaikka. Niinpä vaatii hän samoin kuin Ratichius (1571-1635) alkeisopetuksen tapahtuvaksi äidinkielellä ilman pakkoa ja väkivaltaa, turvautumalla aina ensin asiaan ja sitten vasta selityksiin, käyttämällä johtavaa opetustapaa ja tekemällä vieraiden kielten oppimisen helpommaksi puhelemalla. Comeniuksen (1592-1670) kanssa taas vastustaa Locke kuollutta, pakonalaista kielipänttäystä, vaatii yleistietoja ihmisyyden edistämiseksi, suosittelee uusien kielten oppimista näiden tietojen hankkimiseksi ja huomauttaa hyödystä, minkä kuvitettu oppikirja tarjoaa lapsen mielenkiinnon herättämisessä ja käsitteiden selventämisessä. Maalaisensa ja osalta aikalaisensakin Miltonin (1608-1674) tavoin taas panee Locke suurimman painon hyveelle ja yksilön vapaudelle ja vaatii asiatietoja, havainto-opetusta ja myöskin ruumiin kasvatusta.
Mutta yleisimmin liitetään Locke siihen huomattavien kasvatusopillisten uudistajain sarjaan, jonka Rabelais (n. 1483-1553) ja Montaigne (1533-1592) alottavat, jota hän jatkaa ja jonka Rousseau (1712- 1778) päättää. Renesanssin luomaa kirjaviisautta ja hyödytöntä lasten rasittamista vastustaessaan on näille kaikille yhteistä varsinaisen opin suhteellinen halveksiminen ja luonteen ja hyveen kasvattamisen asettaminen etusijaan. He kiinnittävät kaikki myös erikoista huomiota ruumiin kehittämiseen ja vaativat yleensä ensin kasvatusta ja sitten vasta opetusta. Opetuksesta on heidän mielestään poistettava tarpeeton ankaruus, lapsia on heidän vaatimustensa mukaisesti kohdeltava ennen kaikkea lapsina ja heitä on pikemmin houkuteltava kuin pakotettava työhön, tarkoin ottamalla vaaria kunkin yksilöllisestä luonteesta ja taipumuksista. Ja kun moinen kasvatus on mahdotonta suurissa kouluissa, tuomitsevat he kaikki ne ja asettavat sijaan yksityiskasvatuksen, josta he taitavan, enemmän viisaan kuin oppineen kotiopettajan johdossa toivovat suuria. Näin ollen puhuvatkin he kaikki yhden ainoan lapsen kasvattamisesta ja jättävät varsinaisen kansanopetuksen sikseen. Opetuksessa on lisäksi heidän nähdäkseen noudatettava mahdollisimman suurta havainnollisuutta, turvauduttava ennemmin asioihin kuin sanoihin ja vältettävä tarpeetonta kuolleiden kielten ulkolukua. Leikkiä ja mitä erilaisimpia käsitöitä pitävät he myös tärkeinä hyödyllisen kasvatuksen välikappaleina ja esittävät matkustamista täydentävänä, päättävänä, hiovana ja valistavana kasvatuskeinona.
Mitä taas Locken omaan vaikutukseen tulee, on se epäilemättä merkitsevämpi kuin ne lainat, joita hän on saanut etenkin Montaignelta. Sillä puhumattakaan siitä, että hänen teoksensa on englantilaisen kasvatuskirjallisuuden perustuksena, jolla Herbert Spencerinkin kuuluisa tutkimus kokonaan lepää, ja että se on huomattavasti vaikuttanut englantilaiseen yksityiskasvatukseen, on Rousseau, tuo suuri kasvatuksen profeetta, yhtä suuressa kiitollisuuden velassa Locken kasvatusmietteille kuin Voltaire, Helvétius ja Condillac ovat hänen filosofisille ajatuksilleen. Etenkin Rousseauta on vaikea ymmärtää ilman Lockea. Alituisesti on tuo "viisas Locke" hänen huulillaan, joko hän sitten hyväksyy hänen mielipiteensä tai vastustaa niitä. Rousseau on tosin oikaissut mielestään muutamia Locken erehdyksiä, mutta pääasiassa on hän vain ajanut opettajansa mielipiteet äärimmäisyyksiin. Kun Locke yksinkertaisesti uskoi ihmisluonnon hyvyyteen, tekee Rousseau siitä evankeliumin, jota hän kiihkeänä profeettana julistaa. Locke ei kunnioita tietoa, ell'ei se ole hyveen palveluksessa, eikä anna kovinkaan suurta arvoa taiteille: Rousseau hylkää tieteet ja taiteet ihmiskunnan pahimpina turmelijoina. Locke suosittelee kotikasvatusta, kunhan vain valvotaan, ett'eivät palvelijat pääse lasta turmelemaan: Rousseau eristää kasvattinsa kokonaan ihmisten yhteydestä. Kun Locke vaatii uutta kasvatustapaa, haaveilee Rousseau uutta ihmissukua. Kun Locke neuvoo tyynesti ja ystävällisesti, käskee Rousseau ja ivailee, saarnaa, huitoo ja raivoaa. Kun Locke tavoittelee vain oman maansa pelastamista, on Rousseaun sydämmellä koko kurjuuteen syöksyneen ihmiskunnan onni. Kun Locke vaatimattomasti lähettelee kirjeissä neuvoja ystävälleen, kyhää Rousseau kokonaisen Robinson-romaanin rakkausseikkailuineen kaikkineen. Näin kehitettiin siis Ranskassa Locken sensualismista ehdoton materialismi, hänen järjenpalvonnastaan alaston rationalismi ja hänen kasvatusopillisista mietteistään lennokas ja juuri lennokkaisuudellaan vaikuttava romaani!
** * * * * *
Suomennoksen loppuun liitetyissä selityksissä on ylimalkaisesti viitattu näihin vastaaviin kohtiin Montaignen ja Rousseaun mielipiteissä, milloin siihen on ollut erikoista aihetta. Yksityiskohtaisempaan vertailuun etenkin Rousseaun suhteen on selityksissä samoin kuin tässä johdannossakin ollut sitä vähemmän syytä ryhtyä, kun suomalaisella lukijalla on Locken kasvatusmietteiden suomennoksen ilmestyttyä alkulähteet tutkittavinaan ja kun niiden kaikinpuolinen tarkastelu ja vertailu antanee asianharrastajalle aihetta yhtä mielenkiintoiseen kuin hyödylliseenkin ajatustyöhön.
Muutoin on mainituissa selityksissä koetettu mahdollisimman tarkoin välttää Locken mielipiteiden arvostelua, suomentajan tehtävänä kun oli antaa lukijan käteen historiallinen todistuskappale sellaisenaan, varustettuna vain sellaisilla huomautuksilla ja tiedonannoilla, jotka voi katsoa välttämättömiksi tämän niin kaukana meidän omasta ajastamme julkaistun teoksen ymmärtämiselle kaikissa suhteissa. Näiden selitysten laatimisessa samoin kuin tekstin tulkitsemisessakin on suomentaja käyttänyt apunaan parasta ja uusinta ranskalaista, selityksillä varustettua käännöstä, Gabriel Compayrén [John Locke: Quelques Pensées sur l'Éducation, traduction nouvelle, avec préface et commentaires par Gabriel Compayré, Paris, 1909, Librairie Hachette et Cie (Collection des principaux ouvrages pédagogiques français et étrangers)], sekä täydellisintä saksalaista käännöstä, E. von Sallwürkin [John Lockes Gedanken über Erziehung, eingeleitet, übersetzt und erläutert von Dr. E. von Sallwürk, Geh. Rat, dritte Auflage, Langensalza, 1910 (Bibliothek Pädagogiscber Klassiker, hrsg. von Friedrich Mann)]; tarvittaessa on turvauduttu myös muihin tiedonlähteisiin. Käännöksen pohjaksi on laskettu R.H. Quickin julkaisema täydellinen teksti [Some Thoughts concerning Education by John Locke, with Iutroduction and Notes by the Rev. R.H. Quick, M.A., etc, stereotyped edition, Cambridge, at the University Press, 1902 (Pitt Press Series)]; julkaisijan selittävistä huomautuksista on myös ollut tuntuvaa apua. Suomennokseen nähden on tavoiteltu mahdollisimman suurta tarkkuutta kaikkien Locken lausekeinojen, käänteiden, kuvien ja ajatusjaksojen mukailemisessa, ryhtymättä niitä etenkin ranskalaisten, mutta osalta myös saksalaisten tulkitsijain tavoin karsimaan, lyhentämään, muokkailemaan ja muuttelemaan, missä ei kielemme ole moista suomentajan mielestä hyljättävää menettelyä välttämättä vaatinut. Eihän Locken kuvarikas, pitkin lausejaksoin kulkeva, kaikkiin välimerkkien suomiin apukeinoihin turvautuva, joskus hajanainen ja huolimaton, mutta aina tyyni ja asiallinen sanonta luonnollisestikaan voinut kulkea samoja uria ja vastata samoja vaatimuksia kuin nykyajan sivistynyt englantilainen kirjakieli. Paitsi sen ilmaisemia vanhoja ajatuksia on sille mahdollisuuden mukaan jätettävä myös sen vanha muoto.
Tekstin jakaminen aineenmukaisiin jaksoihin ei ole voinut suomentajan mielestä käydä päinsä, koska sisällön kirjavuus, järjestelmän puute ja kertailu tekevät kaiken moitteettoman ryhmittelyn mahdottomaksi. Seuraamatta siis useiden kääntäjäin ja julkaisijain esimerkkiä on suomentaja tyytynyt Quickin painoksen mukaisesti ja vanhimpia julkaisuja noudattaen merkitsemään tekstin syrjään asian, mistä kulloinkin on kysymys.
Prof. A. V. Streng on käynyt läpi johdannon ja prof. M. Soininen tarkastanut erinäisiä kohtia itse käännöksestä, ja suomentajan mieluinen tehtävä on lausua heille kiitoksensa heidän ystävällisistä huomautuksistaan.
Niinikään lausuu suomentaja hartaimmat kiitoksensa tri E. A. Tunkelolle siitä erinomaisen huolellisesta ja asiantuntevasta tavasta, jolla hän on kielen puolesta seurannut yhtä korjausarkkia.
Hollolan Korpikylässä, elokuulla 1914.
Suomentaja.
Jalo herra!
Nämä Mietteet kasvatuksesta, jotka nyt lähtevät maailmalle, kuuluvat hyvällä syyllä Teille, koska ne ovat kirjoitetut useampia vuosia sitten Teitä varten ja koska ne eivät sisällä mitään muuta kuin mitä Te jo tunnette Teille lähettämistäni kirjeistä. Minä olen tehnyt niihin niin vähän muutoksia, lukuunottamatta Teille eri aikoina ja eri tilaisuuksissa osoittamieni mietteiden järjestystä, että lukija on sanonnan tuttavallisuudesta ja sävystä helposti havaitseva niiden pikemminkin olevan kahden ystävän yksityistä haastelua kuin julkisuuteen aijottua esitystä.